Roope Mokan kolumni “Meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen” puhutteli minua partiolaisena ja sai palaamaan teemoihin, joista olen kevään mittaan puhunut eri partiotilaisuuksissa. Tutkijoiden näkemykset tulevaisuuden suunnasta ovat hyvin erilaisia. Pelkästään talouteen ja sitä kautta koko yhteiskuntaan ja yksilöiden mahdollisuuksiin rakentaa omaa elämäänsä tulee luultavasti nykyiseen verrattuna suuriakin muutoksia. Muutokset voivat heijastua ympäristöarvoihin, työhön, vapaa-aikaan, verotukseen, yhteiskunnan tukiin ja demokraattiseen osallistumiseen. Kun kohtaamme tulevaisuuden, jonka luonnetta on väistämättä vaikea ennakoida, yksilön käsityksellä mahdollisuuksistaan ja roolistaan yhteisössä on suuri merkitys.

Partio keskittyy harrastuksena juuri yksilön kasvattamiseen monelta eri kannalta, ja uskallan toivoa että partiolaisella on sekä valmiuksia kohdata erilaisia tulevaisuuksia että ymmärrystä omasta osallisuudestaan niiden muokkaamisessa.

Tiivistän itse partion merkityksen tämän ajan nuorisojärjestönä kolmeen teemaan:

1. Osallisuus yhteiskuntaan. On tärkeää saada kaikki nuoret mukaan yhteiskuntaan kaikilla mahdollisilla tavoilla: kouluttautumaan, töihin, poliittiseen päätöksentekoon ja toteuttamaan itseään ihmisyhteisössä. Partiossa jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin ja oppia itse tekemällä.

2. Vastuu itsestä ja ympäristöstä. Partion kasvatustavoitteet lähtevät pienistä askelista, mutta lopulta nuori on valmis tekemään vaikeitakin eettisiä valintoja, joita me elämässämme väistämättä kohtaamme. Toki välineet tehdä oikeita valintoja eivät vielä takaa sitä, että valinnat myös tehdään. Siihen tarvitaan demokratiaa ja poliittista ohjausta.

3. Kyky kohdata käytännön ongelmia ja ratkaista niitä. Partiolaisella on rohkeutta johtaa, mutta myös herkkyyttä toimia ryhmän jäsenenä. Yhdessä tekemällä opimme vielä arvokkaampiakin asioita ihmisenä olemisesta.

Viikoittainen toiminta kokouksissa, retkillä, leireillä ja muissa tapahtumissa on nuorelle paikka kasvaa vastuuseen. Partiotoiminta ei yksinään muuta maailmaa, mutta se muuttaa maailmassa toimivaa ihmistä. Jokainen meistä ratkaisee viime kädessä itse, miten kasvatustaan käyttää, mutta järjestönä me olemme luvanneet tehdä parhaamme. Parasta uskoa tulevaisuuteen on usko yhteisössä toimivaan yksilöön.

Kommentoin taannoin Opettaja-lehdessä ilmestyneeseen, tulevaisuuden työelämää käsitelleeseen artikkeliin opinto-ohjauksen näkökulmasta. Juttu käsitteli robotiikan ja tekoälyn vaikutusta mm. työpaikkoihin ja yhteiskuntaan. Totesin, että vaikeaa on. Ohjaus on kimuranttia, kun toimialat ja ammatit muuttuvat nopeasti.

Kun edes kokeneet päättäjät ja muut aikuiset eivät tiedä tulevaisuudesta, kuinka nuoretkaan voisivat sitä hahmottaa. Tutkijoiden ennusteet tulevaisuudesta ovat niin hupaisan levällään, että kysymys “Mitä olet aikonut tehdä?” saa toisinaan hymynkareen huulille. Nuorille korkeakoulussa opiskelukin tuntuu vielä kaukaiselta ajatukselta, saati työura – tai useampi – valmistumisen jälkeen. Opinto-ohjaaja oleilee jossain päättäjien ja nuorten välimaastossa: korvissa kaikuvat poliitikon sanat koulutuksen tärkeydestä ja välivuosista, ja silmissä näkee nuoren, jolle on juuri kertonut, että vielä 25- tai jopa 30-vuotiaanakin voi vaihtaa alaa. Se katse on melkoinen.

Joitain suuntaviivoja on silti selkeänä mielessä. Koulutusalojen hakukohteet on tehtävä laajoiksi, jolloin hakijan ei tarvitse niin varhain päättää tarkkaa suuntautumistaan. Tähän suuntaan yliopistot, ainakin Helsingin yliopisto, ovat hakukohteitaan jo kehittämässäkin. Opintopolkujen on oltava joustavia ja jatkuvia, jotta niissä on riittävästi polkuja nuorille ja aikuisille opiskelijoille. Siihen sisältyy mahdollisuus vaihtaa alaa kesken työuran, tarvittaessa perusteellisestikin. Tähän on oltava myös tukea. On arvovalinta, jos taloudellinen riski koulutuksen kannattavuudesta sysätään valtiolta yksilölle.

Ohjausta tarvitaan, mutta olenko skeptinen sen suhteen? Totta kai on hienoa, kun ohjaus haastaa nuoren ajattelemaan valintojaan ja avaa uusia vaihtoehtoja. Itse en silti usko, että paraskaan ohjaus voisi paikata rakenteiden puutteita. Ammattia ei valita edes toisella pakollisella opinto-ohjauksen kurssilla. Ihminen on elämänsä aikana altis vaikutuksille ja sattumille, jotka ovat jokaisen nuoren, vanhemman ja opinto-ohjaajan vaikutusvallan ja mielikuvituksen ulottumattomissa, ja juuri siihen on koulutusjärjestelmän taivuttava.

Olen usein ajatellut, että opinto-ohjaajana ikävintä olisi valehtelu. Huonoa tuotetta on ikävä myydä. Ohjaaminen on sen sijaan kivaa, kun nuorelle voi kertoa, että tulevaisuuteen on syytä katsoa luottavaisesti. Joko roboteilla tai ilman.

luokkavallanvahtikoirat

 

Tänä keväänä ilmestyi Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjoittama Luokkavallan vahtikoirat (Into Kustannus). Kirjoittajien mukaan kirjan tarkoituksena on olla yleistajuinen opas journalismiin ja sen kautta yhteiskuntaan, itsekritiikin työkalu toimittajille ja yhteenveto journalismin merkityksestä nyky-Suomessa.

Luokkavallan vahtikoirat on kirja vallasta. Kukkala ja Purokuru lähestyvät asetelmaa suomalaisten toimittajien kautta. Valtaa on paitsi näkyvillä myös rakenteissa, ja sen käyttöä on vaikea havaita.  Toimittajat ovat portinvartijoita siinä, mitkä aiheet nousevat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuinka harva suomalainen itse asiassa löytää “virallisen” yhteiskunnallisen “keskustelun” siemeniä muualta kuin sanomalehdistä, televisiosta tai radiosta? Sukupolvien välillä kuilu on vielä suurempi. Sosiaalisessa mediassa liikkuvat suurimpien lehtien ulkopuoliset jutut tavoittavat pääasiassa nuoremmat, joiden käsitys toivottavasta politiikasta on ainakin joissain kysymyksissä hyvin erilainen kuin vanhemmilla sukupolvilla. Toimitusten sisällä valta taas kasautuu ylemmille portaille.

Suomalaisten sanomalehtien henkilöstön irtisanomiset viimeisten vuosien aikana ovat olleet surullista seurattavaa. Toimitusten koot pienenevät, lehtien sisältö samankaltaistuu ja toimittajilla on kiire. Jälki ei voi olla hyvää. Asiassa on vielä surullisempikin puoli. Kun työmahdollisuuksia on vähemmän ja työsuhteet määräaikaisia, ristiriitaisten aiheiden käsittely vaikeutuu. Tästä on kirjassa esimerkkejä.

Toisaalta kirja tuo esille heitä, jotka kokevat, ettei media nykyisellään tuo riittävästi erilaisia näkökulmia esille. Marginaaliin tunkeminen ei täytä yhteiskunnallisen keskustelun tunnusmerkkejä esimerkiksi toimeentulovaikeuksista, seksuaalivähemmistöjen oikeuksista tai mielenosoituksista kirjoitettaessa. Siinä missä toimeentulon varmuus on tärkeää jokaiselle toimittajalle, näkyvyys on elinehto eri väestöryhmille, yhteiskunnalliselle moninaisuudelle ja maailman muuttumiselle. Juuri tässä toimittajat ovat vallan saranoita. Kirjoittajat toteavatkin, että toimittamista ja yhteiskunnallista näkemystä ei voi erottaa toisistaan. Jutun näkökulman ja haastateltavien valitseminen on jo itsessään päätös viestistä.

Myös muiden ammattikuntien edustajat käyttävät valtaa määrittäessään yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Itse tunnen parhaiten opetusalan ja siellä opettajat käyttävät suurta valtaa esim. arvioinnissa. Vaikka aihetta on tutkittu ja siitä käydään keskustelua, suomalaisen opettajan työssä ihannoidaan juuri työn autonomiaa. Se pitää sisällään paitsi oppimaan ohjaamisen myös opitun arvioinnin. Tästä kirjoitan enemmän joskus toiste. Olennaista on itsesäätelyn vaikeus, oli kyse sitten toimittajista tai opettajista.

Me emme ole Suomessa samalla viivalla. Siinä missä marginaalissa toimivan haastateltavan tai työpaikassaan vaikeuksiin ajautuneen toimittajan kokemus kaltoinkohtelusta on oikeutettu, eliitin valitukseen on syytä suhtautua varauksella. Kun etuoikeutetussa asemassa oleva uhriutuu huonosta kohtelusta, kannattaa selkäydinreaktion sijaan pohtia, mistä kaltoinkohtelu johtuu. Voiko valtaa analysoida valta-asemasta käsin?

Suosittelen kirjaa kaikille puoluekannasta riippumatta. Olen monesta asiasta kirjoittajien kanssa samaa mieltä, mutta kirja olisi tärkeää ja tarpeellista luettavaa useammallekin. Se herättää ajattelemaan, millaista valtaa toimittajan työhön liittyy, mitä me näemme ja mitä jää journalismin katvealueisiin.

sverige

 

Kirjassa Sverige – en (o)besvarad kärleskhistoria (Wahlström & Widstrand 2016) kuusitoista ruotsalaista naista kertoo kokemuksistaan useamman kulttuurin edustajina Ruotsissa. Vaikka kirjoittajilla on yhdistäviä kokemuksia maahanmuuttajina, kirjassa ei ole kysymys lokeroinnista vaan identiteettien monimuotoisuudesta.

Tekstit eivät ole pitkiä, mutta ne pureutuvat peruskysymyksiin asuinmaasta ja kulttuurista. Esimerkiksi tekstissä “Tacksamhetsamortering” kirjoittaja kysyy, mistä kiitollisuudenvelka yhteiskunnassa syntyy, kenelle sitä kuuluu maksaa, ja millä edellytyksillä siitä on mahdollista vapautua. Muut pohtivat mm. elämäntapaa, uraa ja perhettä. Voiko olla ruotsalainen, vaikka ei ole varsinaista äidinkieltä, mutta puhuu useampaa kieltä? Miten rodullistaminen näkyy?

Osa kirjoittajista on mukana anonyymisti. Kipeät ja henkilökohtaiset kertomukset avaavat ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa, joka kerskailee avoimuudellaan ja tasa-arvoisuudellaan. Miten suhtautua oman äidin vuodesta toiseen kokemaan vähättelyyn? Mitä sanoa lapselle, jos häntä nimitellään koulussa? Miltä tuntuu, kun toiset vaativat määrittelemään tarkalleen mihin kokee kuuluvansa, ja onko määrittely lopulta kenenkään edun mukaista? Elämä kahden tai useamman kulttuurin välimaastossa on jo sinällään hankalaa, mutta vielä hankalammaksi sen tekee muiden ihmisten käytöksellään aiheuttama ulkopuolisuuden tunne.

Ääneen lausuttu rasismi on vain jäävuoren huippu ja paljon jää näkemättä. Juuri siksi kokemusten jakaminen on tärkeää. Eräs kirjoittaja toteaa, että on tärkeää puuttua jokaiseen loukkaukseen, sillä anteeksipyyntö merkitsee ettei kohde ole ylireagoinut tai ymmärtänyt pinnan alla kytevää syrjivää viestiä väärin. Muutamasta tekstistä ilmenee erityisesti pelko tulevaisuudesta ruotsidemokraattien lisääntyneen kannatuksen myötä.

Koulun alkaminen oli monella tavalla avainasemassa. Osa koki kouluun menemisen kynnykseksi, sillä lasten käytös heijasti aikuisten käsityksiä vieraista toisista. Henkilökunnan käytös vaihteli. Opettajilla ja opinto-ohjaajilla oli paikka asettaa esteitä tai kannustaa eteenpäin. Vaikka koulu toisaalta altisti rasismille, se oli monelle väylä henkilökohtaiseen menestykseen.

Ruotsissa on ulkopuolisuudesta puhuttu aiemminkin. Kirjailija Jonas Hassen Khemiri kirjoitti vuonna 2013 Dagens Nyheteriin avoimen kirjeen oikeusministeri Beatrice Askille. Kirje liittyi ohjelmaan, joka lisäsi ilman oleskelulupaa Ruotsissa olevien maahanmuuttajien karkotuksia. Khemiri pyysi oikeusministeriä vaihtamaan vuorokaudeksi kehoa hänen kanssaan, jotta Ask huomaisi, miltä tuntuu kokea itsensä nuoresta pitäen pienten tapahtumien kautta ulkopuoliseksi Ruotsissa. Khemirin kirjoitus oli yli 150 000 jaollaan lehden kaikkien aikojen suosituin.

Aihe on ajankohtainen Suomessakin. Viime aikoina on puhuttanut monen muun tapauksen ohella mm. Mustan Barbaarin eli James Nikanderin läheisten kohtelu poliisin taholta. Tapahtunutta selvitetään. Lisäksi Miss Suomi Shirly Karvinen on kertonut kohtaamastaan rasismista. Vapaus syrjinnästä, tasapuolinen kohtelu viranomaisten edessä ja esteetön pääsy koulutukseen ja työelämään ovat järjestäytyneen yhteiskunnan peruspilareita. Niiden turvaamiseksi tarvitaan paljon ääniä kertomaan, millaista elämä täällä on ja miten sitä pitäisi tukea, ja kokemusten pitää tulla marginalisoiduilta ryhmiltä itseltään.

Pohdin aluksi, että Li Andersson on tällä kierroksella huono valinta vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Tämä ei johtunut siitä, että hän ei olisi kyvykäs poliitikko tai pätevä johtamaan vasemmistoliittoa. Sen sijaan ajattelin, että olisi ollut vasemmistoliitolle parempi, jos näin suosittu ja vielä nuori poliitikko kasvaisi muutaman vuoden korkoa ennen vastuullisimpia tehtäviä. Muutin kuitenkin kantani päivässä.

Li Anderssonin suuri kannatus puheenjohtajavaalissa (miltei 62 prosenttia jäsenäänestyksen ensimmäisellä kierroksella ja 69 prosenttia toisella kierroksella) on suurimpia suomalaisissa eduskuntapuolueissa 2000-luvulla, jos yksimielisiä valintoja puheenjohtajaksi ei lasketa mukaan. Tämä takaa hänelle erinomaisen lähtökohdan yhdistää vasemmistoliitto. Lähelle pääsevät mm. RKP:n Stefan Wallin vuonna 2006, pestessään 61 prosentin kannatuksellaan vastaehdokkaansa jo suoraan ensimmäisellä kierroksella, ja vasemmistoliiton Martti Korhonen samoin vuonna 2006, voittaessaan toisella kierroksella Paavo Arhinmäen. Suuren kannatuksen pitäisi antaa hänelle hyvän lähtökohdan puolueen linjan kirkastamiseen. Myöskään ikä ei ole este. Esimerkiksi Jyrki Katainen että Paavo Arhinmäki olivat 32-vuotiaita aloittaessaan aikoinaan puolueidensa, kokoomuksen ja vasemmistoliiton, puheenjohtajina. Suurempaa nurinaa iästä en ole myöhemmin kuullut.

Anderssonia on kuvailtu julkisuudessa kompromisseihin taipumattomaksi. Puheenjohtajan ehdottomuus ei ole välttämättä huono asia. Ilman vasemmistoa eduskuntapuolueiden joukossa on vain vähän todellisia vaihtoehtoja konsensuspolitiikalle ja virkamiespolitikoinnille. Hallinnoinnin lisäksi tarvitaan idealismia ja rohkeaa uudistamista, myös poliittisen enemmistön vastavirtaan. Vaikka ei olisi yhtä mieltä kaikista vasemmistoliiton ajamista poliittisista linjauksista, siitä on vielä pitkä matka suurpääomaa suosivien puolueiden tukemiseen. Jos sydämessään kannattaa politiikkaa ja tulonjakoa, jonka voi tässä ajassa tulkita vasemmistolaiseksi, olisi syytä harkita avoimesti myös vasemmistopuolueen äänestämistä. Tässä olisi purtavaa monelle suomalaiselle äänestäjälle.

Anderssonin terävälle ja sanavalmiille analyysille on suomalaissa tv-tenteissä tilausta. Huono toimitustyö ja olematon väittelykulttuuri alentavat helposti suomalaiset puheenjohtajakeskustelut kilpahuudoksi ja piirroskilpailuksi, joista puuttuvat vain pussijuoksuosuudet. On toki valitettavaa, että puheenjohtajan kasvot kuluvat nopeasti, mutta toisaalta särmän esiintymisen varmasti toivotaan nostavan vasemmistoliiton kannatusta kuntavaaleihin ja vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Puolueen profiilin terävöittämisen myötä sieltä voi kasvaa lisää taitavia poliitikkoja, vaikka samanlaista ilmiötä tuskin tuleekaan. Anderssonista saattaa tulla jopa pitkäaikainen vasemmiston johtohahmo. Kaikkein mahdottomimpiin toiveisiin vasemmiston pelastamisesta ei tietenkään pysty vastaamaan kukaan.

Li Andersson on siis erittäin tervetullut valinta puheenjohtajien joukkoon suomalaisessa puoluekentässä. Aika näyttää, mihin suuntaan hän puoluettaan johtaa, ja miten hän onnistuu sovittamaan yhteen idealismin ja mahdollisen hallitusvastuun.

Kirjoittaja ei ole vasemmistoliiton jäsen.

Kansalaisaloite äitiyslain muuttamiseksi kerää allekirjoituksia 28.5. asti. Lain tavoitteena on parantaa naisparien ja lapsen asemaa käytäntöjä helpottamalla. Laki on valmisteltu edellisen hallituksen aikana, mutta se kuului kaatuneen kristillisdemokraattien vastustukseen.

 

äitiyslaki

Kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa 28.5.2016 asti. Graafissa näkyy äitienpäivän kannatuspiikki.

 

Olen itse elänyt suojatun, puusilmäisen elämän. En ole koskaan joutunut toteamaan, että yhteiskunta jossa elän, kohtelee minua lainsäädännön silmissä räikeästi eri tavalla kuin muita. Minun ei ole oikeastaan tarvinnut ikinä selitellä mitään, sillä olen keksityn keskitien mukainen.

Monet ihmiset joutuvat ottamaan elämänsä aikana riskejä. Heidän pitää piilotella itseään, sillä he pelkäävät toisten reaktioita, tai he voivat kävellä häpeilemättä pystypäin ja kestää jokainen paskamyrsky mikä tielle osuu. Ne ovat riskejä, jotka ovat juuri ihmisen elämän suuruisia. Jossain on pyydetty papin siunausta liitolle, ja jossain on pappi siunannut. Jossain on samaa sukupuolta oleva pari päättänyt hankkia yhteisen lapsen ja ympärillä on ollut ihmisiä jotka tukeneet heitä siinä. Siviilirohkeutta tilanteessa, jonka ei pitäisi sitä vaatia.

Minulta löytyy paljon ymmärrystä näiden kysymysten parissa kamppaileville, mutta hyvin vähän heille, jotka katsovat oikeudekseen paheksua toisten ihmisyyttä, elämäntapaa tai valintoja – usein vielä vedoten lasten etuun. He varaavat paljon oikeuksia, mutta ovat valmiita hyväksymään vain harvoja velvollisuuksia muita ihmisiä kohtaan. Eettinen käytäntö tuskin kestää tiivistä tarkastelua.

Me elämme jatkuvasti muiden ihmisten hyväntahtoisuuden varassa. Olisi kurjaa ajatella, että hyväntahtoisuus loppuu, kun siirrymme monen ihmisen elämän kannalta merkityksellisimpiin asioihin: rakkauteen, parisuhteisiin, lapsiin ja hyvän elämän toteutumiseen. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei katso muuta poliittista ajatussuuntaa, vaan siihen kykenee halutessaan jokainen eduskuntapuolue kokoomuksesta vasemmistoliittoon. Seksuaalivähemmistöjen kohtelun paraneminen on suurin yksittäinen esimerkki siitä, että ajat voivat muuttua paremmiksi ja yhteiskunta voi kehittyä. Jokaisen periaatteen pitää myös siirtyä arkipäivän käytäntöjen tasolle.

Seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeudet ovat Suomessa tänä päivänä merkittävästi paremmat kuin aiemmin. Se ei silti ole syy ajatella, että olemme saavuttaneet riittävästi, vaan tilaisuus kysyä, mitä me voimme vielä tehdä. Tasaveroisen kohtelun pitää olla aidosti tasaveroista. Nolointa julmuutta muiden ihmisen taholta on se, joka saa ärsykkeensä toisten rakkaudesta. Siksi allekirjoitin tänään kansalaisaloitteen äitiyslaiksi.

Näin paremman johtamisen päivänä pohdin, mitä taitoja ja ominaisuuksia johtajilta pitäisi edellyttää. Olen elämäni aikana ollut useassa työpaikassa johdettavana ja saanut itse harjoitella johtamista vapaaehtoistyössä partiossa. Kaikesta oppii. Olen kiitollinen lukuisille pomoilleni, sekä naisille että miehille (ja ei, sukupuolella ei ole merkitystä).

Johtajat mielletään seurallisiksi tiimihengen puhaltajiksi tai kasan päällä kököttäviksi jöröiksi. Hyvän lopputuloksen määrittely on helppoa, mutta toteutus on perhanan hankalaa. Löytäkää yhteiset arvot, motivoitukaa, puhaltakaa yhteen hiileen ja korjatkaa työn hedelmät joko matkalla pankkiin tai hyvin toteutuneen vapaaehtoisprojektin muodossa. Olen vuosien varrella miettinyt, missä kaikessa voi mättää. On mahdollista harjoitella, laatia aikatauluja ja hankkia teknisiä vimpaimia, mutta nyt ajattelen tunteita.

Tunnetila, jonka itse vahvimmin liitän johtamiseen, on yksinäisyys. Yhteisöön virittäytyminen ja alaisten arvojen aistiminen vaatii välttämättä toisten huomioimista. Muita on vaikea ymmärtää, jos pitää itseään aina muita fiksumpana. Toisaalta yhdessäoloon liittyy välttämättä myös yksinäisyyttä.

Objektiivisuus on vaikeaa, jos haluaa takertua alaisten hyväksyntään. Päätökset eivät synny vain miellyttämällä. Johtajan on otettava riski herättää epämiellyttäväkin tunteita ja uskallettava ravistaa. Toiminnan tarkastelu on vaikeaa symbioosissa ryhmän kanssa. Toisinaan on kuljettava yksin nähdäkseen pitkälle eteenpäin.

Yhteinen käsitys oikeudenmukaisuudesta ei synny automaattisesti. Joskus sadan ihmisen yrityksessä on 99 työntekijää jotka tietävät toimitusjohtajaa paremmin mitä kulloinkin pitäisi tehdä. On alaisia, jotka pitäisi lukita kaappiin, johtajia joiden puvun kauluksista tursuaa turhamaisuus ja työyhteisöjä, jotka olisivat tuottavampia, jos ne hajoaisivat ja antaisivat jäsenilleen mahdollisuuden käyttää elämänsä johonkin hyödylliseen. Sellaisenakin hetkenä on johdettava.

Vaikka pomon on siedettävä yksinäisyyttä, kenenkään ei pidä olla yksin. Tiimissä kaikki tarvitsevat toisiaan. Yhteisen suunnan löytyminen on kiinni sekä johtajan herkkyydestä huomioida erilaiset näkemykset että alaisten taidoista ymmärtää esimiehen ja alaisen roolit. Viime kädessä pomo kantaa kuitenkin vastuun, eivätkä yhteisetkään arvot auta, jos johtajalla ei ole tarvittaessa kykyä irrottautua ja tehdä päätöksiä.

Johtaminen ei ole helppoa, se on vaikeaa. Jos ei halua johtaa, ei pidä johtaa – eikä edes tarvitse. Johtajuudelle voi yhdessä elämäntilanteessa löytyä aika ja paikka, kun taas toisessa on tyytyväinen asiantuntijatehtäviin. Kasvakaa johtajuuteen ja uskaltakaa vaatia sitä. Kun ymmärtää, ettei johtajuus ole palkinto vaan hyödyllinen ja vastuullinen rooli, on paremmin valmistautunut myös yksinäisyyden sietämiseen.

Keskisuomalaisen toimittaja Satu Kakkori muisteli nuoruuttaan ja manasi ylioppilaskirjoitukset hyödyttömiksi stressiä tuottavaksi jäänteeksi. Stressiä ei aiheuta mikään yksittäinen tekijä, vaan yksilön mahdollisuus ylipäänsä tehdä valintoja elämässään. Ylioppilaskirjoituksille sen sijaan löytyy puoltavia syitä.

Opettajilla on arvosanoja antaessaan suuri valta. Pienessä lukiossa opettaja saa päättää oppiaineessaan jokaisen kurssin arvosanan. Ylioppilaskirjoitukset ovat joitakin valtakunnallisia kokeita lukuun ottamatta ainoat kouluaikaisen kokeet, jotka arvioi kaksi ihmistä. Valmistavan arvostelun tekee oman koulun opettaja, ja arvostelun vahvistaa tai sitä muuttaa ylioppilastutkintolautakunnan sensori. Jos pisteet muuttuvat paljon, toinen sensori lukee opiskelijan vastaukset. Arvosanasta on mahdollista pyytää tarkistusarvostelu.

Ylioppilaskirjoituksilla on lukion päättökokeen lisäksi merkitystä korkeakoulujen opiskelijavalinnassa. Tämä on vain korostunut nykyisen ainereaalin aikana, jolloin yhden reaalikokeen sijaan opiskelija voi kirjoittaa useamman oppiaineen kokeet. Jos valintakokeen osuutta opiskelijavalinnoissa kasvatetaan, stressi siirtyy sinne.

Päivän kunto ei tietenkään saa olla kaikki kaikessa. Systeemi toimii, jos se palkitsee sekä pitkäaikaista puurtamista että yksilön päämäärätietoisuutta tietylle alalle pyrittäessä. Nykyisellään tietä korkeakouluun voi tasoittaa pärjäämällä hyvin useassa ylioppilaskirjoitusaineessa, mutta sisäänpääsy on mahdollista myös pelkällä valintakokeella. Ne, jotka eivät pärjää valintakokeessakaan, voivat vielä usealla alalla hakea sisään esim. avoimen yliopiston opintojen kautta. Olisi tietysti mahdollista ottaa kaikki sisään korkeakouluun haluamalleen alalle, ja pikku hiljaa evätä heikoimmin menestyneiden opinto-oikeutta. Silloin paine siirtyisi opiskelupaikan saavuttamisesta opiskelupaikan säilyttämiseen, taloushuolien ja urastressin lisäksi.

Elämästä ei selviä stressittömästi, ja sen hallitsemista on hyvä harjoitella. Päättäkokeet eivät ole kohtuuttomia. Yksittäisen kokeen aiheuttamaa stressiä paljon tärkeämpää on huolehtia siitä, ettei yksilön stressi aiheudu yhteiskunnan rakenteellisista tekijöistä, jotka sulkevat portteja ja joiden muuttaminen on hidasta. Pitääkö opiskelupaikan saavuttaakseen osallistua kalliille valmennuskurssille? Voinko vaihtaa ensimmäisen opiskelupaikan jälkeen opiskelemaan toista alaa? Onko valmistuakseen pakko ottaa opintolainaa? Sitovia päätöksiä ei pitäisi joutua tekemään liian nuorena eikä taloudellisessa paineessa. Siinä nykyisen hallituksen politiikka mm. opintotuen suhteen on avainasemassa. Stressin sietää, kunhan on aina mahdollisuus valita alansa uudelleen varallisuudesta ja taustasta riippumatta.

Jaakko Kiander toi ilmi vuonna 2000 ilmestyneessä, Suomen edellisen laman leikkauksia käsitelleessä tutkimuskoosteessaan Laman opetukset (VATT 2000), että alttiimpina leikkauksille olivat ne etuudet, joille ei ollut selvää eturyhmää yhteiskunnassa.

Julkaisussa on mukana taulukko, mihin väestöryhmiin 1990-luvun leikkaukset pahimmin kohdistuivat:

häviäjät

 

Hyvässä valtiossa jokainen ääni kuuluu – sen ei tarvitse olla mölinää ja huutoa, vaan yhteiskunnan kehittämistä tasapuolisesti. Väärin leikkaamalla on mahdollisuus tyriä paitsi tulevaisuuden kasvu myös kansalaisten edellytykset osallistua yhteiskuntaan.

Menneeseen ei voi enää vaikuttaa, mutta siitä voi oppia jotain. Nyt suunniteltuja menoleikkauksia kannattaa pohtia näistä kolmesta näkökulmasta:

 

  1. Valinnanvapaus

Leikkauksilla ja etujen heikennyksille on vaara keskittyä heihin, joilla harvemmin on vapaus valita osaansa. Lastentarhanopettaja ei voi kilpailuttaa palkkaansa ja siivooja ei voi kieltäytyä työstä huonojen ehtojen vuoksi. Loukkaantuminen on hyvätuloisten etuoikeus. Köyhät, pienituloiset ja muut joilla on vain vähän valinnanvaraa, keskittyvät lähinnä pärjäämiseen.

Kaikki elämässä ei ole vain oman ponnistelun tulosta. Usein meistä ne, joilla menee parhaiten, hyötyvät olemassa olevista rakenteista kaikkein eniten. Olisi löyhäpäistä väittää, että useita tuhansia euroa kuukaudessa ansaitseva kärsii kohtuuttomasti korkeasta verotuksesta. Palkkatulon verotus toki kiristyy tulojen nousun myötä, mutta eikö enemmän kärsi se, jolla ei ole työtä tai joka joutuu maksamaan korkeaa vuokraa pääkaupunkiseudulla paljon pienemmästä palkastaan? Eroja säästökuurin osumisessa on myös ammattiliittojen sisällä. Esimerkiksi lomarahan leikkaaminen sattuu eniten niihin, joiden tulot ovat jo valmiiksi pienet.

 

  1. Yhteiskuntajärjestys

Kun menoja leikataan ja sovitaan tulopolitiikasta yhteiskuntasopimuksen lailla, uudistetaan aina järjestelmän rakenteita. Jos leikkauspäätökset koulutuksesta johtavat koulutuksen periytyvyyden lisääntymiseen, ne ovat epäonnistuneet. Jos yhteiskuntasopimuksen vaikutukset kohdistuvat epäreilulla tavalla pienituloisiin eivätkä luo rakenteita työlle, sopimus on epäonnistunut. Jos uutta yhteiskuntaa rakennettaessa harvojen valinnanvapaus nousee tuntuvasti, ja suuren osan ei ollenkaan tai pikemminkin heikkenee, rakennustyö on valunut hukkaan.

Kuka puhuisi siitä, miten voitot jaetaan hyvinä aikoina? Kuulostaa ja näyttää usein siltä, että voittojen karttuessa selitellään Suomen ajelehtivan kansainvälisen verokilpailun laineilla, mutta kriisin hetkellä tappiot kannetaan tavallisen palkansaajan niskoille. Valita voi toisinkin. Jos on tosiaan huolissaan kireän verotuksen vaikutuksesta investointeihin tai verotaakan kasautumisesta keskiluokalle, pitäisi edistää investointien syntymistä, panostaa koulutukseen ja puuttua vimmalla ja voimalla myös rikkaiden verovälttelyyn.

 

  1. Oikeudenmukaisuus

Oikeudenmukaisuutta voi ajatella vaikka solidaarisuutena. Minulle kelpaa kirjailija Susanna Alakoskelta poimimani määritelmä: solidaarisuus on sitä, että minulla menee hyvin, kun sinulla menee hyvin.

Ymmärrän kyllä, että paljon töitä tekevää pienituloista oma tilanne ärsyttää. Näyttää siltä, että osa elää tuilla, kun itse yrittää tehdä kaikkensa oman elintasonsa nostamiseksi. On median ja tutkijoiden vastuulla, että kuva todellisuudesta muodostuu mahdollisimman oikeaksi. Poliitikkojen vastuulla taas on, että maassa makaavia ei kuriteta kepillä, ja että jokainen hyvätuloinen osallistuu oikeudenmukaisessa suhteessa vakaan yhteiskunnan rahoittamiseen.

Oman äänen käyttäminen ja äänensä kuuluville saaminen ei ole demokratiassa kiinni vain viitseliäisyydestä. On etuoikeutettujen tehtävänä valvoa, että kaikilla on siihen tilaisuus. Kenen ääni sinä olet?

Näin Kimmo Kiljusen A-Studiossa puhumassa työeläkeindeksin palauttamisesta palkkatasoindeksiksi, ja mieleeni tuli lusikoita ajatuksen voimalla taivuttava Uri Geller. Kun Geller vuonna 1974 teki Suomen televisiossa silmänkääntötemppujaan, väestöllinen huoltosuhde oli maailman parhaimpia ja eläkemaksut verraten pieniä. Nyt työikäisiä on suhteessa selkeästi vähemmän ja eläkemaksut korkeampia. Miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään?

 

urigeller1

 

Kiljunen on mukana kansalaisaloitteessa, jonka tavoitteena on vaihtaa eläkeindeksi seuraamaan kuluttajahintojen muutoksen sijaan palkkojen nousua. Käytännössä eläkkeet kasvaisivat, ja nyt kiistellään siitä, kuka joutuisi maksamaan laskun. Eläkepolitiikka on vaikea laji. Samanaikaisesti pitäisi turvata ylisukupolvinen oikeudenmukaisuus ja huolehtia oman ikäluokan eduista vaikuttamatta kuitenkaan liian ahneelta. Eläkkeistä puhuminen on silti välttämätöntä. Me olemme Suomessa viimeisen sadan vuoden aikana tehneet kaikkemme, jotta ihminen saisi elannon senkin jälkeen, kun hän on vanhuuden tai sairauden vuoksi menettänyt työkykynsä. Siitä kannattaa pitää kiinni, mutta sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla.

 

Kiljunen sanoo, että:

  1. Eläkejärjestelmän tehtävä on ylläpitää työuran aikana ansaittu tulotaso

Tulotason pitää olla mahdollisimman hyvä, mutta vain ottamalla huomioon eri sukupolvien eläkerasitus ja –tulo. Tarkoitukseni ei ole kehua pieniä eläkkeitä, sillä kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään vanhuutta köyhyydessä. On myös surkeaa, että pienet eläkkeet ovat keskittyneet naisille. Pienituloisten eläkeläisten eläkettä voisi parantaa nostamalla takuueläkettä, kuten on ehdotettu.

 

urigeller2

 

Eläkkeen suuruuteen vaikuttavat monet muutkin politiikan lajit. Sosiaali- ja terveyspolitikalla vaikutetaan siihen, että ihmisten työurat ovat pitkät, eikä työkyvyttömyyseläkkeelle jouduta syistä, jotka olisivat ennalta ehkäistävissä. Hyvä päivähoitojärjestelmä ja tasa-arvoinen työelämä mahdollistavat kaikille tasapuolisen tilaisuuden kartuttaa omaa eläkettään. Työmarkkinapolitiikalla ja verotuksella vaikutetaan siihen, että tuloerot eivät kasva liikaa ja että työnteko Suomessa kannattaa. Kyse on siis paitsi sukupolvien välisestä myös sukupolven sisäisestä solidaarisuudesta. Epätasa-arvo työmarkkinoilla heijastuu myös eläkkeisiin.

Eläkkeet kyllä jäävät jälkeen palkoista, jos eläkeaika jatkuu pitkään. Elämän loppupuolella ihminen kuitenkin tarvitsee vähemmän rahaa. Hoivapalvelut voidaan turvata muullakin tavoin. Nuorempien ikäluokkien eläkkeet ovat suuremmista eläkemaksuista huolimatta vanhempiemme eläkkeitä pienempiä. Työuran aikana ei pitäisi joutua käymään vanhempiensa kukkarolla.

 

  1. Eläkerahastoissa on valtavia omaisuuksia

Kun Kiljunen nyt kertoo eläkerahastojen kasvavan niin ja niin monta tuhatta euroa minuutissa, kuinka monta markkaa minuutissa eläkevastuut kasvoivat eläkevaroja nopeammin huoltosuhteen huippuvuosina. Rahastoja on kerrytetty syystä, ja eläketurvakeskuksen mukaan rahastot tyhjenisivät indeksiä muuttamalla 2060-luvulle mennessä.

 

väestö1_stat

 

Sixten Korkmankin sen on myöntänyt: vanhemmat suomalaiset ovat maksaneet työuransa aikana liian vähän eläkemaksuja eläkkeidensä tasoon verrattuna. Rahastojen kasvattaminen 1990-luvulta lähtien ei siis ole ollut kohtuutonta pienentämään nuorempien maksutaakkaa. Heikki Hiilamo on todennut saman ja huomauttanut rahastojen olevan tärkeä osa Suomen julkista taloutta.

Kiljunen pitää epäilyttävänä, ettei kaikkia eläkerahoja sijoiteta Suomeen. Se on tuskin tarpeellistakaan ja sijoitukset hajauttamalla saavutetaan vakaampi tuotto. Eläkeyhtiöiden on tietysti toimittava vastuullisesti. Eläkevaroja ei tarvitse kartuttaa kävelemällä muiden kylkiluilla.

Ei ole ollenkaan selvää, että sukupolveni tulee olemaan edellisiä ikäluokkia vauraampi. Työurat ovat katkonaisia, ja joillakin aloilla vakityöstä voi vain haaveilla. Osa meistä saa perintöä, mutta eivät suinkaan kaikki – eikä hyvinvointivaltiossa sen varaan pidä muutenkaan laskea. Järjestelmän on toteutettava sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta. Jokaiselle ikäkaudelle ja elämäntilanteelle on oma politiikkansa, mutta jätetään ne silmänkääntötemput sinne menneille vuosikymmenille.