Näin paremman johtamisen päivänä pohdin, mitä taitoja ja ominaisuuksia johtajilta pitäisi edellyttää. Olen elämäni aikana ollut useassa työpaikassa johdettavana ja saanut itse harjoitella johtamista vapaaehtoistyössä partiossa. Kaikesta oppii. Olen kiitollinen lukuisille pomoilleni, sekä naisille että miehille (ja ei, sukupuolella ei ole merkitystä).

Johtajat mielletään seurallisiksi tiimihengen puhaltajiksi tai kasan päällä kököttäviksi jöröiksi. Hyvän lopputuloksen määrittely on helppoa, mutta toteutus on perhanan hankalaa. Löytäkää yhteiset arvot, motivoitukaa, puhaltakaa yhteen hiileen ja korjatkaa työn hedelmät joko matkalla pankkiin tai hyvin toteutuneen vapaaehtoisprojektin muodossa. Olen vuosien varrella miettinyt, missä kaikessa voi mättää. On mahdollista harjoitella, laatia aikatauluja ja hankkia teknisiä vimpaimia, mutta nyt ajattelen tunteita.

Tunnetila, jonka itse vahvimmin liitän johtamiseen, on yksinäisyys. Yhteisöön virittäytyminen ja alaisten arvojen aistiminen vaatii välttämättä toisten huomioimista. Muita on vaikea ymmärtää, jos pitää itseään aina muita fiksumpana. Toisaalta yhdessäoloon liittyy välttämättä myös yksinäisyyttä.

Objektiivisuus on vaikeaa, jos haluaa takertua alaisten hyväksyntään. Päätökset eivät synny vain miellyttämällä. Johtajan on otettava riski herättää epämiellyttäväkin tunteita ja uskallettava ravistaa. Toiminnan tarkastelu on vaikeaa symbioosissa ryhmän kanssa. Toisinaan on kuljettava yksin nähdäkseen pitkälle eteenpäin.

Yhteinen käsitys oikeudenmukaisuudesta ei synny automaattisesti. Joskus sadan ihmisen yrityksessä on 99 työntekijää jotka tietävät toimitusjohtajaa paremmin mitä kulloinkin pitäisi tehdä. On alaisia, jotka pitäisi lukita kaappiin, johtajia joiden puvun kauluksista tursuaa turhamaisuus ja työyhteisöjä, jotka olisivat tuottavampia, jos ne hajoaisivat ja antaisivat jäsenilleen mahdollisuuden käyttää elämänsä johonkin hyödylliseen. Sellaisenakin hetkenä on johdettava.

Vaikka pomon on siedettävä yksinäisyyttä, kenenkään ei pidä olla yksin. Tiimissä kaikki tarvitsevat toisiaan. Yhteisen suunnan löytyminen on kiinni sekä johtajan herkkyydestä huomioida erilaiset näkemykset että alaisten taidoista ymmärtää esimiehen ja alaisen roolit. Viime kädessä pomo kantaa kuitenkin vastuun, eivätkä yhteisetkään arvot auta, jos johtajalla ei ole tarvittaessa kykyä irrottautua ja tehdä päätöksiä.

Johtaminen ei ole helppoa, se on vaikeaa. Jos ei halua johtaa, ei pidä johtaa – eikä edes tarvitse. Johtajuudelle voi yhdessä elämäntilanteessa löytyä aika ja paikka, kun taas toisessa on tyytyväinen asiantuntijatehtäviin. Kasvakaa johtajuuteen ja uskaltakaa vaatia sitä. Kun ymmärtää, ettei johtajuus ole palkinto vaan hyödyllinen ja vastuullinen rooli, on paremmin valmistautunut myös yksinäisyyden sietämiseen.

Ylioppilaskokeen valvominen on maailman tylsimpiä työtehtäviä. Kaikkien on oltava hiljaa. Kysymyksiin ei saa vastata. Samean hiljaisuuden rikkoo, kun saattaa kokelaita yksi kerrallaan vessaan. Kokelaat eivät saa nousta pulpetistaan ilman syytä, joten valvojat käyvät nostamassa pudonneet vastauspaperit, kynät ja nenäliinat. Kaikkia ympäröi koskemattomuuden kehä. Niiden tuntien ajan kokelas saa leikkiä kuninkaallista.

 

pencil

Kuva: Dvortygirl (CC BY-SA 2.0)

 

Kokeessa on myös toinen puoli. Siinä on jotain hyvin erityistä, kun kymmenet kirjoittajat keskittyvät omiin vastauksiinsa ja suorittavat rutiinejaan. Jotkut ovat tuoneet mukanaan pelkän mehupullon ja kynän, ja vaatteilla voisi lähteä suoraan baariin. Toisilla on mukanaan satakuntalaisten häiden verran eväitä ja päällään mukavat verskat. Villasukat ovat suosittuja. Kynät suhisevat papereissa. Liikuntasalin ilmastointi hurisee ja puhaltaa lisää kylmää ilmaa. Joku kääriytyy vilttiin.

Ylioppilaskirjoituksilla on Suomessa suuri merkitys, sillä hyvät arvosanat tasoittavat tietä korkeakouluihin. Elämässä voi toki pärjätä hyvin ilmankin, ja sitä tulee nuoria katsellessa mietittyä. Kokeissa mitataan koko lukion aikana, ja jo aiemminkin, opittua. Henkinen paine voi käydä suureksi. Kokelaiden on viimeistään salissa ylitettävä omat pelkonsa oppiaineissa pärjäämisestä, ja siinä riittää kun luottaa hankittuihin taitoihin. Kissanpennuista kasvaa tiikereitä. Opettajat ovat parhaansa mukaan valmistaneet opiskelijat koitokseen, mutta suurin osa työstä on silti tehtävä itse.

Vaikka jokainen kokelas on täysin yksin omien ajatustensa kanssa, olemme silti osa suurta massaa. Suurimmissa kokeissa, äidinkielessä ja englannissa, suoritusmäärät lasketaan kymmenissä tuhansissa. Samaan aikaan koetta siis tehdään kaikissa lukioissa. Kokemus jännityksen tunteesta kokeissa pärjäämisestä yhdistää jokaista suomalaista ylioppilasta, turtumus kokeiden valvomisesta opettajia, ja vastuu kokeiden järjestämisestä rehtoreita. Se on iso juttu, eikä ole yhdentekevää miten järjestelyt sujuvat.

Kun ylioppilaskokeet vähitellen ensi syksystä alkaen sähköistyvät, valvojien työ jonkin verran muuttuu. Lyijykynän tekninen vika on korjattavissa vielä melko helposti, mutta nyt on opeteltava uusia rutiineja. Silti ylioppilaskirjoituksilla on yhä sama merkitys yksilölle. Helpotuksen tunne, kun pääsee salista pois etenkin viimeisen kokeen jälkeen. Jälkipelit kavereiden kanssa, kun käy sattumuksia läpi. Tulokset, valmistuminen – ja sitten kohti jotain uutta.