Roope Mokan kolumni “Meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen” puhutteli minua partiolaisena ja sai palaamaan teemoihin, joista olen kevään mittaan puhunut eri partiotilaisuuksissa. Tutkijoiden näkemykset tulevaisuuden suunnasta ovat hyvin erilaisia. Pelkästään talouteen ja sitä kautta koko yhteiskuntaan ja yksilöiden mahdollisuuksiin rakentaa omaa elämäänsä tulee luultavasti nykyiseen verrattuna suuriakin muutoksia. Muutokset voivat heijastua ympäristöarvoihin, työhön, vapaa-aikaan, verotukseen, yhteiskunnan tukiin ja demokraattiseen osallistumiseen. Kun kohtaamme tulevaisuuden, jonka luonnetta on väistämättä vaikea ennakoida, yksilön käsityksellä mahdollisuuksistaan ja roolistaan yhteisössä on suuri merkitys.

Partio keskittyy harrastuksena juuri yksilön kasvattamiseen monelta eri kannalta, ja uskallan toivoa että partiolaisella on sekä valmiuksia kohdata erilaisia tulevaisuuksia että ymmärrystä omasta osallisuudestaan niiden muokkaamisessa.

Tiivistän itse partion merkityksen tämän ajan nuorisojärjestönä kolmeen teemaan:

1. Osallisuus yhteiskuntaan. On tärkeää saada kaikki nuoret mukaan yhteiskuntaan kaikilla mahdollisilla tavoilla: kouluttautumaan, töihin, poliittiseen päätöksentekoon ja toteuttamaan itseään ihmisyhteisössä. Partiossa jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin ja oppia itse tekemällä.

2. Vastuu itsestä ja ympäristöstä. Partion kasvatustavoitteet lähtevät pienistä askelista, mutta lopulta nuori on valmis tekemään vaikeitakin eettisiä valintoja, joita me elämässämme väistämättä kohtaamme. Toki välineet tehdä oikeita valintoja eivät vielä takaa sitä, että valinnat myös tehdään. Siihen tarvitaan demokratiaa ja poliittista ohjausta.

3. Kyky kohdata käytännön ongelmia ja ratkaista niitä. Partiolaisella on rohkeutta johtaa, mutta myös herkkyyttä toimia ryhmän jäsenenä. Yhdessä tekemällä opimme vielä arvokkaampiakin asioita ihmisenä olemisesta.

Viikoittainen toiminta kokouksissa, retkillä, leireillä ja muissa tapahtumissa on nuorelle paikka kasvaa vastuuseen. Partiotoiminta ei yksinään muuta maailmaa, mutta se muuttaa maailmassa toimivaa ihmistä. Jokainen meistä ratkaisee viime kädessä itse, miten kasvatustaan käyttää, mutta järjestönä me olemme luvanneet tehdä parhaamme. Parasta uskoa tulevaisuuteen on usko yhteisössä toimivaan yksilöön.

Kommentoin taannoin Opettaja-lehdessä ilmestyneeseen, tulevaisuuden työelämää käsitelleeseen artikkeliin opinto-ohjauksen näkökulmasta. Juttu käsitteli robotiikan ja tekoälyn vaikutusta mm. työpaikkoihin ja yhteiskuntaan. Totesin, että vaikeaa on. Ohjaus on kimuranttia, kun toimialat ja ammatit muuttuvat nopeasti.

Kun edes kokeneet päättäjät ja muut aikuiset eivät tiedä tulevaisuudesta, kuinka nuoretkaan voisivat sitä hahmottaa. Tutkijoiden ennusteet tulevaisuudesta ovat niin hupaisan levällään, että kysymys “Mitä olet aikonut tehdä?” saa toisinaan hymynkareen huulille. Nuorille korkeakoulussa opiskelukin tuntuu vielä kaukaiselta ajatukselta, saati työura – tai useampi – valmistumisen jälkeen. Opinto-ohjaaja oleilee jossain päättäjien ja nuorten välimaastossa: korvissa kaikuvat poliitikon sanat koulutuksen tärkeydestä ja välivuosista, ja silmissä näkee nuoren, jolle on juuri kertonut, että vielä 25- tai jopa 30-vuotiaanakin voi vaihtaa alaa. Se katse on melkoinen.

Joitain suuntaviivoja on silti selkeänä mielessä. Koulutusalojen hakukohteet on tehtävä laajoiksi, jolloin hakijan ei tarvitse niin varhain päättää tarkkaa suuntautumistaan. Tähän suuntaan yliopistot, ainakin Helsingin yliopisto, ovat hakukohteitaan jo kehittämässäkin. Opintopolkujen on oltava joustavia ja jatkuvia, jotta niissä on riittävästi polkuja nuorille ja aikuisille opiskelijoille. Siihen sisältyy mahdollisuus vaihtaa alaa kesken työuran, tarvittaessa perusteellisestikin. Tähän on oltava myös tukea. On arvovalinta, jos taloudellinen riski koulutuksen kannattavuudesta sysätään valtiolta yksilölle.

Ohjausta tarvitaan, mutta olenko skeptinen sen suhteen? Totta kai on hienoa, kun ohjaus haastaa nuoren ajattelemaan valintojaan ja avaa uusia vaihtoehtoja. Itse en silti usko, että paraskaan ohjaus voisi paikata rakenteiden puutteita. Ammattia ei valita edes toisella pakollisella opinto-ohjauksen kurssilla. Ihminen on elämänsä aikana altis vaikutuksille ja sattumille, jotka ovat jokaisen nuoren, vanhemman ja opinto-ohjaajan vaikutusvallan ja mielikuvituksen ulottumattomissa, ja juuri siihen on koulutusjärjestelmän taivuttava.

Olen usein ajatellut, että opinto-ohjaajana ikävintä olisi valehtelu. Huonoa tuotetta on ikävä myydä. Ohjaaminen on sen sijaan kivaa, kun nuorelle voi kertoa, että tulevaisuuteen on syytä katsoa luottavaisesti. Joko roboteilla tai ilman.