Jaakko Kiander toi ilmi vuonna 2000 ilmestyneessä, Suomen edellisen laman leikkauksia käsitelleessä tutkimuskoosteessaan Laman opetukset (VATT 2000), että alttiimpina leikkauksille olivat ne etuudet, joille ei ollut selvää eturyhmää yhteiskunnassa.

Julkaisussa on mukana taulukko, mihin väestöryhmiin 1990-luvun leikkaukset pahimmin kohdistuivat:

häviäjät

 

Hyvässä valtiossa jokainen ääni kuuluu – sen ei tarvitse olla mölinää ja huutoa, vaan yhteiskunnan kehittämistä tasapuolisesti. Väärin leikkaamalla on mahdollisuus tyriä paitsi tulevaisuuden kasvu myös kansalaisten edellytykset osallistua yhteiskuntaan.

Menneeseen ei voi enää vaikuttaa, mutta siitä voi oppia jotain. Nyt suunniteltuja menoleikkauksia kannattaa pohtia näistä kolmesta näkökulmasta:

 

  1. Valinnanvapaus

Leikkauksilla ja etujen heikennyksille on vaara keskittyä heihin, joilla harvemmin on vapaus valita osaansa. Lastentarhanopettaja ei voi kilpailuttaa palkkaansa ja siivooja ei voi kieltäytyä työstä huonojen ehtojen vuoksi. Loukkaantuminen on hyvätuloisten etuoikeus. Köyhät, pienituloiset ja muut joilla on vain vähän valinnanvaraa, keskittyvät lähinnä pärjäämiseen.

Kaikki elämässä ei ole vain oman ponnistelun tulosta. Usein meistä ne, joilla menee parhaiten, hyötyvät olemassa olevista rakenteista kaikkein eniten. Olisi löyhäpäistä väittää, että useita tuhansia euroa kuukaudessa ansaitseva kärsii kohtuuttomasti korkeasta verotuksesta. Palkkatulon verotus toki kiristyy tulojen nousun myötä, mutta eikö enemmän kärsi se, jolla ei ole työtä tai joka joutuu maksamaan korkeaa vuokraa pääkaupunkiseudulla paljon pienemmästä palkastaan? Eroja säästökuurin osumisessa on myös ammattiliittojen sisällä. Esimerkiksi lomarahan leikkaaminen sattuu eniten niihin, joiden tulot ovat jo valmiiksi pienet.

 

  1. Yhteiskuntajärjestys

Kun menoja leikataan ja sovitaan tulopolitiikasta yhteiskuntasopimuksen lailla, uudistetaan aina järjestelmän rakenteita. Jos leikkauspäätökset koulutuksesta johtavat koulutuksen periytyvyyden lisääntymiseen, ne ovat epäonnistuneet. Jos yhteiskuntasopimuksen vaikutukset kohdistuvat epäreilulla tavalla pienituloisiin eivätkä luo rakenteita työlle, sopimus on epäonnistunut. Jos uutta yhteiskuntaa rakennettaessa harvojen valinnanvapaus nousee tuntuvasti, ja suuren osan ei ollenkaan tai pikemminkin heikkenee, rakennustyö on valunut hukkaan.

Kuka puhuisi siitä, miten voitot jaetaan hyvinä aikoina? Kuulostaa ja näyttää usein siltä, että voittojen karttuessa selitellään Suomen ajelehtivan kansainvälisen verokilpailun laineilla, mutta kriisin hetkellä tappiot kannetaan tavallisen palkansaajan niskoille. Valita voi toisinkin. Jos on tosiaan huolissaan kireän verotuksen vaikutuksesta investointeihin tai verotaakan kasautumisesta keskiluokalle, pitäisi edistää investointien syntymistä, panostaa koulutukseen ja puuttua vimmalla ja voimalla myös rikkaiden verovälttelyyn.

 

  1. Oikeudenmukaisuus

Oikeudenmukaisuutta voi ajatella vaikka solidaarisuutena. Minulle kelpaa kirjailija Susanna Alakoskelta poimimani määritelmä: solidaarisuus on sitä, että minulla menee hyvin, kun sinulla menee hyvin.

Ymmärrän kyllä, että paljon töitä tekevää pienituloista oma tilanne ärsyttää. Näyttää siltä, että osa elää tuilla, kun itse yrittää tehdä kaikkensa oman elintasonsa nostamiseksi. On median ja tutkijoiden vastuulla, että kuva todellisuudesta muodostuu mahdollisimman oikeaksi. Poliitikkojen vastuulla taas on, että maassa makaavia ei kuriteta kepillä, ja että jokainen hyvätuloinen osallistuu oikeudenmukaisessa suhteessa vakaan yhteiskunnan rahoittamiseen.

Oman äänen käyttäminen ja äänensä kuuluville saaminen ei ole demokratiassa kiinni vain viitseliäisyydestä. On etuoikeutettujen tehtävänä valvoa, että kaikilla on siihen tilaisuus. Kenen ääni sinä olet?