Luin lehdestä, että saatat olla vaihtamassa puheenjohtajaa. Olin niin kovin pettynyt, sillä ajattelin että olisit ennemminkin uudistamassa politiikkaasi. Kun häviät vaalit, kuulen usein tarpeestasi jonkinlaiseen sisäiseen tilinpäätökseen. Sen jälkeen keskityn odottamaan.

Heinäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä Unto Hämäläinen sai tämän vuosikymmenen kuulostamaan sosialidemokratian hautajaisten loppusoitolta. Demokraatissa jäsenesi haukkui vihreät kaikilla mahdollisilla tavoilla esittämättä ainuttakaan ratkaisuvaihtoehtoa. Kannatuksesi on noussut viime vaaleista, mutta se ei ole nykyisen hallituksen aikana erityisen suuri saavutus.

Katsoin viime eduskuntavaalien alla vaalivideotasi, josta suurin osa käsitteli menneitä saavutuksia. Sinun ansioitasi eivät ole kuluneet vuosikymmenet, vaan se, että minä olen tässä. Keskiluokkainen, akateeminen, keskiluokkaisen perheen vesa, joka on saanut valtiolta kaiken. Kuten moni muukin. Se on kuitenkin lähtölaukaus, ei päätepiste. Minä kaipaan vuoden 1966 sijaan vuoden 2016 rohkeutta, tämän hetken poliittisista voimasuhteista riippumatta. Välitän ympäristöstä, oikeudenmukaisesta varallisuudenjaosta ja solidaarisesta ihmisoikeuspolitiikasta. Ne eivät ole sukupolvelleni kovin erityisiä vaatimuksia, pikemminkin hyvin tavallisia. Maailma on monimutkainen paikka – entäs sitten? Olen kiitollinen, mutta jos haluaisin elää mennessä, kävisin äänestämässä 1980-luvulla.

Timo Harakalla on hyviä ajatuksia. Esimerkiksi hänen Liike 2020 -kirjoituksensa toivottavasti sai sinut ajattelemaan. Sanna Marin herättää toivoa. En silti uhraisi Harakkaa tai Marinia SDP:n puheenjohtajaksi. Näin lehtiä seuranneena en voisi toivoa sellaista kohtaloa kenellekään.

Mitä sitten pitäisi tarkalleen ottaen tehdä? Sen pohtiminen ei oikeastaan ole minun, vaan sinun tehtäväsi. Sinä olet puolue ja minä äänestäjä. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten puolueen ohjelmatyötä tehdään, mutta sen sijaan kannatan hyvää lopputuotetta mielelläni. Millainen puolue olet, jos et onnistu löytämään toivon näkökulmaa?

Olen päätynyt pitämään ihmisen vapauttamista sosialidemokratian tärkeimpänä tehtävänä. Sosialidemokratia on pyrkinyt tekemään sen hyvinvointivaltion avulla. Samaa ajattelevat myös vihreät. He eivät ole vihollisia. Kukaan ei ole varastanut ideoita toiselta. Teillä on yhteinen tavoite ja sen on mahdollistanut vuosikymmenten kehitys. Minä olen tässä, ja haluan että ystäväni, lapseni ja lastenlapseni ovat samalla viivalla.

Tulonjakoa, ympäristöä ja ihmisoikeuksia puolustavalle politiikalle on tilausta. Opettele ensin osumaan palloon ennen kuin juokset ympäri kenttää. Harjoittele olemalla mainitsematta vihreitä, ainakaan vihollisena. Älä aloita jokaista lausetta puhumalla hallituksesta. Ohjaa keskustelua yrittämisestä erottamalla pienyrittäjyys suurpääomasta. Auta ihmisiä sovittamaan yhteen tuet ja sirpaleinenkin työelämä. Varaudu tulevaisuuteen ja työn arvon vielä epätasaisempaan jakautumiseen. Ole rohkeasti aloitteellinen ympäristöasioissa. Tiedän, että sinä tunnet paljon ihmisiä, joiden sydän on suuri ja niin täynnä toiveita, ettei se enää tahdo mahtua rintaan. Kerro kaunis visio todesta maailmasta, ja minä lupaan antaa sinulle ääneni.

Minä olen tässä, SDP. Nyt on sinun vuorosi.

 

inhimillinen2

On raskasta olla poliitikko, erityisesti yleisön ja toimittajien katseen kohteena. Poliitikon on samanaikaisesti miellytettävä tehtävästään riippuen laajojakin joukkoja, ja kuitenkin kyettävä vaikeisiin päätöksiin. Tämä kaikki on selvää, eikä sitä voi tai ole tarpeen muuttaa.

Jos julkisuuden kanssa on sinut, elämä on leppoisaa. Katseen kohteena on mukava olla, jos puoluejohtajan elämä ja teot vahvistavat positiivista kehää lehtien sivuilla ja äänestäjien mielissä. Tuuli voi nopeastikin puhaltaa toisesta suunnasta. Alexander Stubbin julkinen lyöminen vuoden 2014 kesästä lähtien hänen aloitettuaan pääministerinä lienee jonkin sortin poliittisen yleisön takinkäännön Suomen ennätys. Suomalaisen politiikan toimittamisen konkari, Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen, kirjoitti taannoin Perässähiihtäjä-blogissaan, ettei kukaan hänen tuntemistaan pääministereistä ole ennalta osannut varautua roolinsa aiheuttamaan julkiseen paineeseen, aiemmasta ministerikokemuksesta huolimatta.

Ulkonäköpaineet tulevat tämän päälle. Iltalypsyn naureskelu 20 vuotta sitten Martti Ahtisaaren painolle ei ollut muuta kuin merkki suomalaisen poliittisen satiirin surkeasta tasosta, josta on onneksi otettu reilu harppaus eteenpäin. Naispoliitikkojen kohdalla arvostelu on usealla tavalla valitettavan yleistä. Vasemmistoliiton Li Andersson kieltäytyi viime itsenäisyyspäivän linnan juhlista perustellen, että naisten ei pidä alistua mannekiineiksi. Pahojen kielten mukaan kyse oli politikoinnista. Jos oli, teolla oli kaivattua painoarvoa. Keskustelu tulee tarpeeseen.

Olettaisin, että tilanne, jossa poliitikon jokaista elettä seurataan politiikan sisällön sijaan, käy pitkän päälle raskaaksi. Ratkaisua minulla tähän ei ole, mutta on eräs keino joka voi paitsi helpottaa puheenjohtajien painetta myös parantaa politiittista keskustelua. Se on hyvin yksinkertainen: keskittykää asioihin.

Tässä journalisteilla on suuri vastuu. Voiko samanaikaisesti sekä edistää politiikan henkilöitymistä että olla huolissaan siitä? Poliitikkoja pitää haastaa poliittisesta linjasta, lukuihin perustuen, taustat tarkistaen. Jos ei nauti vastaamisesta, ei pidä ryhtyä poliitikoksi. Jos ei halua kysyä, ei pidä ryhtyä politiikan toimittajaksi. Melkein kaikki muu on toisarvoista. Jos lukijat eivät pidä asiajournalismista, heitä pitää sivistää. Sosiaalisen median aikakaudella olennaisessa pysyminen on ehkä vaikeampaa, uutta juttua kun pitää suoltaa lennosta ja lisäksi keksiä miniuutisiin jokin uusi näkökulma.

On toki paljon hyviäkin juttuja. Helsingin Sanomat on julkaissut useammankin raportin hallituksen toiminnasta ja päätösten taustoista. Kyse on kuitenkin siitä, miten poliikkoja lähestytään ja kuvataan. Poliitikko on vallankäyttäjä ja toimija, joka ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan kaikkeen. Lehden tehtävänä on paitsi kuvata valtaa päätösten kautta myös näyttää miten sitä kulisseissa konkreettisesti käytetään. Se väistämätön tosiasia, että poliitikon on oltava esillä, ei saa silti johtaa lehdistöä.

Palaan vielä hetkeksi uutisointiin kokoomuksen viime viikonlopun puoluekokouksesta. Tunteiden kuvaaminen on lehden valinta. Kun media ottaa tehtäväkseen kertoa poliitikon liikutuksesta, se ohjaa yleistä keskustelua ja yleisön katsetta kohti henkilö- ja tunnepolitiikkaa, ei pois sieltä. Analyysi tunteiden käyttämisestä on tärkeää, ja erityisen tärkeää on käsitellä eri sukupuolten ja erilaisten ihmisten mahdollisuuksia olla katseen kohteena ja aktiivisina toimijoita. Huono puoli on, että tunnerevittely saa poliitikon tehtävän näyttämään vesi-ilmapallolta, joka eri puolilta puristelemalla lopulta antaa toivotun, tai edes jonkinlaisen reaktion.

Jaakko Kiander toi ilmi vuonna 2000 ilmestyneessä, Suomen edellisen laman leikkauksia käsitelleessä tutkimuskoosteessaan Laman opetukset (VATT 2000), että alttiimpina leikkauksille olivat ne etuudet, joille ei ollut selvää eturyhmää yhteiskunnassa.

Julkaisussa on mukana taulukko, mihin väestöryhmiin 1990-luvun leikkaukset pahimmin kohdistuivat:

häviäjät

 

Hyvässä valtiossa jokainen ääni kuuluu – sen ei tarvitse olla mölinää ja huutoa, vaan yhteiskunnan kehittämistä tasapuolisesti. Väärin leikkaamalla on mahdollisuus tyriä paitsi tulevaisuuden kasvu myös kansalaisten edellytykset osallistua yhteiskuntaan.

Menneeseen ei voi enää vaikuttaa, mutta siitä voi oppia jotain. Nyt suunniteltuja menoleikkauksia kannattaa pohtia näistä kolmesta näkökulmasta:

 

  1. Valinnanvapaus

Leikkauksilla ja etujen heikennyksille on vaara keskittyä heihin, joilla harvemmin on vapaus valita osaansa. Lastentarhanopettaja ei voi kilpailuttaa palkkaansa ja siivooja ei voi kieltäytyä työstä huonojen ehtojen vuoksi. Loukkaantuminen on hyvätuloisten etuoikeus. Köyhät, pienituloiset ja muut joilla on vain vähän valinnanvaraa, keskittyvät lähinnä pärjäämiseen.

Kaikki elämässä ei ole vain oman ponnistelun tulosta. Usein meistä ne, joilla menee parhaiten, hyötyvät olemassa olevista rakenteista kaikkein eniten. Olisi löyhäpäistä väittää, että useita tuhansia euroa kuukaudessa ansaitseva kärsii kohtuuttomasti korkeasta verotuksesta. Palkkatulon verotus toki kiristyy tulojen nousun myötä, mutta eikö enemmän kärsi se, jolla ei ole työtä tai joka joutuu maksamaan korkeaa vuokraa pääkaupunkiseudulla paljon pienemmästä palkastaan? Eroja säästökuurin osumisessa on myös ammattiliittojen sisällä. Esimerkiksi lomarahan leikkaaminen sattuu eniten niihin, joiden tulot ovat jo valmiiksi pienet.

 

  1. Yhteiskuntajärjestys

Kun menoja leikataan ja sovitaan tulopolitiikasta yhteiskuntasopimuksen lailla, uudistetaan aina järjestelmän rakenteita. Jos leikkauspäätökset koulutuksesta johtavat koulutuksen periytyvyyden lisääntymiseen, ne ovat epäonnistuneet. Jos yhteiskuntasopimuksen vaikutukset kohdistuvat epäreilulla tavalla pienituloisiin eivätkä luo rakenteita työlle, sopimus on epäonnistunut. Jos uutta yhteiskuntaa rakennettaessa harvojen valinnanvapaus nousee tuntuvasti, ja suuren osan ei ollenkaan tai pikemminkin heikkenee, rakennustyö on valunut hukkaan.

Kuka puhuisi siitä, miten voitot jaetaan hyvinä aikoina? Kuulostaa ja näyttää usein siltä, että voittojen karttuessa selitellään Suomen ajelehtivan kansainvälisen verokilpailun laineilla, mutta kriisin hetkellä tappiot kannetaan tavallisen palkansaajan niskoille. Valita voi toisinkin. Jos on tosiaan huolissaan kireän verotuksen vaikutuksesta investointeihin tai verotaakan kasautumisesta keskiluokalle, pitäisi edistää investointien syntymistä, panostaa koulutukseen ja puuttua vimmalla ja voimalla myös rikkaiden verovälttelyyn.

 

  1. Oikeudenmukaisuus

Oikeudenmukaisuutta voi ajatella vaikka solidaarisuutena. Minulle kelpaa kirjailija Susanna Alakoskelta poimimani määritelmä: solidaarisuus on sitä, että minulla menee hyvin, kun sinulla menee hyvin.

Ymmärrän kyllä, että paljon töitä tekevää pienituloista oma tilanne ärsyttää. Näyttää siltä, että osa elää tuilla, kun itse yrittää tehdä kaikkensa oman elintasonsa nostamiseksi. On median ja tutkijoiden vastuulla, että kuva todellisuudesta muodostuu mahdollisimman oikeaksi. Poliitikkojen vastuulla taas on, että maassa makaavia ei kuriteta kepillä, ja että jokainen hyvätuloinen osallistuu oikeudenmukaisessa suhteessa vakaan yhteiskunnan rahoittamiseen.

Oman äänen käyttäminen ja äänensä kuuluville saaminen ei ole demokratiassa kiinni vain viitseliäisyydestä. On etuoikeutettujen tehtävänä valvoa, että kaikilla on siihen tilaisuus. Kenen ääni sinä olet?

Politiikka on rikki. Valtio on rikki. Leikataan osa pois ja paikataan loput purukumilla. Nykyinen valtiopuhe ärsyttää.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että valtiossa piilee useammin asioiden ratkaisu, kuin uusia ongelmia. Byrokratia voi toki paisua, mutta jos ottaa lähtökohdaksi hallinnon olevan liian suuri, hidas ja tehoton, pitää kertoa millä muulla tavoin me saavutamme tavoittelemamme arvot.

Nykyinen valtiopuhe ulkoistaa vastuun kansalaisille. Korkeakoulututkinnosta haaveillaan henkilökohtaisena investointina. Työmarkkinoiden toimimattomuus on työttömän vika. Valtio on rikki, kiinni, varaton ja kateissa – valitettavasti numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Asian voisi kääntää myös niin, että koulutus on valtion satsaus kansalaistensa menestymiseen, ja täystyöllisyys – ei kuitenkaan työntekijän hyvinvoinnin kustannuksella – tavoiteltava työvoiman ammattitaitoa ylläpitävä päämäärä. Siitä on aika kauan, kun olet kuullut päätösten perusteina ainuttakaan yhteiskunnan kehittämisen kannalta kestävää argumenttia. Jotain tavoitetta, jossa valtio, me yhdessä, olisimme tärkeä toimija. Suomi on vapaa maa – miten kaikkien vapautta voisi olennaisesti lisätä? Koulutuksen periytyvyys on historiallisen matalaa – miten voimme entisestään lisätä koulutuksen saatavuutta? Suomalaiset haluavat tehdä töitä – miten voimme tarjota työtä mahdollisimman monelle?

Millaisena valtio nyt näyttäytyy? Se on tomera hoputtamaan nuoria ja kerskumaan omalla menestyksellään, toisaalta vähän hidas liikkeissään toimimaan vaikkapa verovälttelyä vastaan. Toisinaan se on suorastaan vihamielinen julkista hallintoa – siis omaa hallintoaan – kohtaan, eli sitä tahoa, jonka palveluksessa olevien virkamiesten pitäisi valtioapparaattia kehittää. Konsultille on sijansa, mutta hänellä ei voi korvata pysyvää työntekijää. Tälle joku keksi taannoin sanankin: heppoistaminen. Nyt näyttää siltä, että johtajat tulevat töihin haukkumaan alaisensa ja vaatimalla mahdottomia kuin pikkulapsi hiekkalaatikolla: “ei halua punaista lapiota, haluaa sinisen lapion. Ei halua lapiota!” Ei ehkä oikein haluaisi kansalaisiakaan.

Joku voi tietysti väittää, että Suomesta tuli maailman vauraimpiin ja tasa-arvoisiin kuuluva maa täysin sattumalta ja ilman suurta visiota. Siinä hän olisi tietysti oikeassa. Suomalainen konsensus on osittain kansallinen myytti, jota hellimme kunnes siitä ei ole enää jälkeäkään. Se ei tarkoita, että meillä ei olisi tärkeitä arvoja, joiden toteuttamisessa me voimme edelleen parantaa. “Suuret asiat on jo saavutettu”, on aneemisin yhteiskunnallinen puheenvuoro, mitä on kuunaan kuultu.

On tietysti helppo lähteä mukaan leikkauspuheeseen. Vielä helpompaa on kuunnella toisen puhetta, ja seistä itse vieressä kuin sanat unohtanut tiernapoika. Suunta voi olla toinenkin. Hallituspuolueitakin äänestäneet voivat kysyä edustajiltaan, millainen Suomi on 30 tai peräti 50 vuoden kuluttua. Millaiset arvot he haluavat jättää jälkeensä? Millainen on suomalainen perusturva tällä vuosisadalla? Miten valtio toi auttaa yksilöä kasvamaan ja saavuttamaan tavoitteensa? Mitä vapaus merkitsee? Millä harteilla me seisomme?

Niin se tapahtui. Sain tarpeekseni välttelystä. Kuuntelin taustalla pyörivää A-studiota, jossa ulkoministeri Timo Soinia haastateltiin Suomen ilmapiiristä, turvapaikanhakijoista ja rasismista. Toimittaja pyysi Soinilta lausuntoa perussuomalaisten väitetystä rasismista.

Toimittaja: Ja tästä [ensimmäisestä vastauksesta] voi jollekin tulla sellainen olo, että et ota tarpeeksi montaa askelta pois rasismista.

Timo Soini: Se on täyttä soopaa. Tämä keskustelu jota heitetään perussuomalaisten, ja usein minunkin päälle, on poliittisesti tarkoituksenmukaista. Me olimme eduskuntavaaleissa Suomen toiseksi suurin puolue, ja se oli kansan tahto, äänestäjien päätös. On täysin järjetöntä väittää, että joku puolue joka on näin iso, olisi rasistinen tai sen puheenjohtaja.

soini.png

Puolueen puheenjohtajan vastaus kesän ja syksyn tapahtumiin oli haparoiva. Puolueen kannatus ei kerro sen rasistisuudesta suuntaan eikä toiseen, ja vaikka kertoisikin, eivät perussuomalaiset gallupien valossa enää ole Suomen toiseksi suurin puolue. Ja olen kuitenkin politiikan seuraajana ymmärtävämmästä päästä. Suhtaudun kansakunnan politiikkaan kuin yhteiseen ruokapöytään. Arki ja juhla vaihtelevat, mutta siinä on silti nökötettävä. Poliitikan pöytätapoihin taas kuuluu vastuun ymmärtäminen. Se on hyväksyttävän käytöksen rajan vetämisen ohella olennaisesti johtajan tehtävä.

Miten Timo Soini oikeastaan ajattelee? Hänen kirjojensa, Maisterisjätkän ja Peruspomon, perusteella ei ole epäselvää, etteikö Soini osaisi poliittisen pelin sääntöjä. Pitkä taival SMP:ssa ja perussuomalaisissa on myös vaatinut suurta sydäntä. Soini kirjoittaa paljon johtajuudesta ja vastuunkannosta. Yhteisten asioiden hoitaminen on hänelle merkityksellinen tehtävä ja tärkeä työ. Myös kristillinen vakaumus on Soinille tärkeä osa itseä. ”Puheet ovat tekoja”, hän toteaa Maisterisjätkässä.

Suhtautumiseni Timo Soiniin on kaksijakoista. Toisaalta arvostan poliitikkoa, joka on nostanut perussuomalaiset 20 prosentin kannatukseen ja hallitukseen asti. En paheksu monimielisiä, koomisia heittoja vaaliväittelyissä tai eduskunnan täysistunnoissa. Kieli saa olla populistisen rehevää. Politiikka, jota Soini kuvailee monikärkiohjukseksi, on tarjonnut usealle vaihtoehdon, tuonut kansan vaaliuurnille, eikä ole vailla julkilausuttuja arvoja. Muut puolueet eittämättä epäonnistuivat äänestäjien aktivoimisessa. Paljon julkisuutta saaneeseen ns. maahanmuuttokriittiseen siipeen Soini on tehnyt pesäeroa mm. Peruspomossa.

Toisaalta Soinin tyyli on arveluttava. Rasistisetkin perussuomalaiset ovat osa puoluetta, vaikka puheenjohtaja pitäisi heidän asialistaansa harmillisen yksipuolisena. Viimeisin perussuomalaisten vaalivoitto tuli maahanmuuttopoliittisella ohjelmalla, jonka saattoi tulkita rasistiseksi. Kannatusta tavoiteltiin tarkoituksellisen suurella ehdokasmäärällä, joten puolueessa on ollut katto korkealla ja seinät leveällä. Tätä ei Soini Peruspomo-kirjassaan kiellä. Puolueeseen yhdistettävien kansalaisten kommentit sosiaalisessa mediassa rikkovat hyvän maun ja uhkailun rajoja. Joskus yksittäisenkin viestin sävy on tärkeä, puhumattakaan useista. Rasistiset puheet avaavat oven rasistisille teoille, jotka normalisoituvat osaksi arkea johtajien niin salliessa. Jos mukaan mahtuu kaikenlaista, on siitä myös kannettava vastuu.

Kulunut vuosi on tuonut esiin toisenlaisen, vastuuta välttelevän Soinin. Ovatko hänen puheensa ja kirjoituksensa taktiikkaa vai työtapaturma? Tulella leikkiminen turvapaikanhakijoihin liittyvissä kysymyksissä on vaarallista heikommassa asemassa olevia kohtaan. Erityisen tyylittömänä pidän Soinin viime syksynä julkaisemaa kirjoitusta, jossa hän mainitsi perussuomalaisista kriittisesti kirjoittaneen toimittajan nimeltä. Maisterisjätkässä hän itse kirjoittaa varovansa poliitikkojen henkilöön hyökkäämistä. Saman soisi koskevan toimittajia, joille demokratiassa lankeaa työ tarkastalla kriittisesti päättäjien toimia. Yksittäisen journalistin nostaminen tikun nokkaan on hävytöntä. Plokitekstin foorumilla on erityistä painoarvoa. Verkkosivut ovat olleet Soinille jo 2000-luvun alkupuolelta keskeinen väline viestin välittämiseksi kannattajille. Ploki piirtää joukoille viivan, missä sopivuuden raja kulkee.

Silti on syytä toivoa toisenlaistakin lähestymistapaa. Soini kirjoittaa Maisterisjätkässä, että maahanmuuttoa on voitava tarkastella kriittisesti, mutta ”väärille teille ja poluille voidaan katsoa mentävän silloin, kun ihmisten epäluuloja ja ennakkoluuloja lähdetään kannatuksen saamiseksi tietoisesti ja vääristellen tai osatotuuksia esittäen ruokkimaan ja käyttämään hyväksi poliittisessa kiihotusmielessä ja joidenkin ryhmien turvallisuus tai ihmisarvo vaarantaen”. Puheet ovat tekoja, kirjoittaisin minäkin – ja lisäisin, että niin on puhumattomuuskin.

Ministeri ei ole pelkkä herättelijä vaan vastuunkantaja, joka on valtioneuvoston jäsenenä hallitusvallan kasvot. Vastuu ei ole kauppatavaraa, jonka voi lahjoittaa pois ja jota voi paeta. Ulkoministeri edustaa Suomea ja perussuomalaisten puheenjohtaja perussuomalaisia. Myös sillä miltä asiat näyttävät, on merkitystä. Johtajuus on suunnan näyttämistä, ei peesaamista.

Soinin mukaan gallup-suosiolla vaalien välillä ei ole merkitystä. Perussuomalaisten kannatus on viimeisimmän Helsingin Sanomien julkaiseman mittauksen mukaan 9,6 prosenttia. Perussuomalaisia äänestäisi enää 37 prosenttia puoluetta viime huhtikuussa äänestäneistä. Siis alle puolet. Kuinka monta kymmentä prosenttia kadonneita äänestäjiä voi laittaa hallituksen kompromissien tai muuttuneen maahanmuuttotilanteen piikkiin? Voisiko kyse sittenkin olla perussuomalaisten omasta poliittisesta linjasta tai sen puutteesta?

Demokratiassa me olemme perhe, joka toisinaan nauttii toistensa seurasta ja toisinaan ruokailee pakosta saman pöydän ääressä. Pöytätavat helpottavat arkea, ja vastuu niiden opettamisesta kuuluu sille, joka istuu pöydän päässä. Peli on muuttunut. Lautasellani on jotain, mitä en ole tilannut.