Niin se tapahtui. Sain tarpeekseni välttelystä. Kuuntelin taustalla pyörivää A-studiota, jossa ulkoministeri Timo Soinia haastateltiin Suomen ilmapiiristä, turvapaikanhakijoista ja rasismista. Toimittaja pyysi Soinilta lausuntoa perussuomalaisten väitetystä rasismista.

Toimittaja: Ja tästä [ensimmäisestä vastauksesta] voi jollekin tulla sellainen olo, että et ota tarpeeksi montaa askelta pois rasismista.

Timo Soini: Se on täyttä soopaa. Tämä keskustelu jota heitetään perussuomalaisten, ja usein minunkin päälle, on poliittisesti tarkoituksenmukaista. Me olimme eduskuntavaaleissa Suomen toiseksi suurin puolue, ja se oli kansan tahto, äänestäjien päätös. On täysin järjetöntä väittää, että joku puolue joka on näin iso, olisi rasistinen tai sen puheenjohtaja.

soini.png

Puolueen puheenjohtajan vastaus kesän ja syksyn tapahtumiin oli haparoiva. Puolueen kannatus ei kerro sen rasistisuudesta suuntaan eikä toiseen, ja vaikka kertoisikin, eivät perussuomalaiset gallupien valossa enää ole Suomen toiseksi suurin puolue. Ja olen kuitenkin politiikan seuraajana ymmärtävämmästä päästä. Suhtaudun kansakunnan politiikkaan kuin yhteiseen ruokapöytään. Arki ja juhla vaihtelevat, mutta siinä on silti nökötettävä. Poliitikan pöytätapoihin taas kuuluu vastuun ymmärtäminen. Se on hyväksyttävän käytöksen rajan vetämisen ohella olennaisesti johtajan tehtävä.

Miten Timo Soini oikeastaan ajattelee? Hänen kirjojensa, Maisterisjätkän ja Peruspomon, perusteella ei ole epäselvää, etteikö Soini osaisi poliittisen pelin sääntöjä. Pitkä taival SMP:ssa ja perussuomalaisissa on myös vaatinut suurta sydäntä. Soini kirjoittaa paljon johtajuudesta ja vastuunkannosta. Yhteisten asioiden hoitaminen on hänelle merkityksellinen tehtävä ja tärkeä työ. Myös kristillinen vakaumus on Soinille tärkeä osa itseä. ”Puheet ovat tekoja”, hän toteaa Maisterisjätkässä.

Suhtautumiseni Timo Soiniin on kaksijakoista. Toisaalta arvostan poliitikkoa, joka on nostanut perussuomalaiset 20 prosentin kannatukseen ja hallitukseen asti. En paheksu monimielisiä, koomisia heittoja vaaliväittelyissä tai eduskunnan täysistunnoissa. Kieli saa olla populistisen rehevää. Politiikka, jota Soini kuvailee monikärkiohjukseksi, on tarjonnut usealle vaihtoehdon, tuonut kansan vaaliuurnille, eikä ole vailla julkilausuttuja arvoja. Muut puolueet eittämättä epäonnistuivat äänestäjien aktivoimisessa. Paljon julkisuutta saaneeseen ns. maahanmuuttokriittiseen siipeen Soini on tehnyt pesäeroa mm. Peruspomossa.

Toisaalta Soinin tyyli on arveluttava. Rasistisetkin perussuomalaiset ovat osa puoluetta, vaikka puheenjohtaja pitäisi heidän asialistaansa harmillisen yksipuolisena. Viimeisin perussuomalaisten vaalivoitto tuli maahanmuuttopoliittisella ohjelmalla, jonka saattoi tulkita rasistiseksi. Kannatusta tavoiteltiin tarkoituksellisen suurella ehdokasmäärällä, joten puolueessa on ollut katto korkealla ja seinät leveällä. Tätä ei Soini Peruspomo-kirjassaan kiellä. Puolueeseen yhdistettävien kansalaisten kommentit sosiaalisessa mediassa rikkovat hyvän maun ja uhkailun rajoja. Joskus yksittäisenkin viestin sävy on tärkeä, puhumattakaan useista. Rasistiset puheet avaavat oven rasistisille teoille, jotka normalisoituvat osaksi arkea johtajien niin salliessa. Jos mukaan mahtuu kaikenlaista, on siitä myös kannettava vastuu.

Kulunut vuosi on tuonut esiin toisenlaisen, vastuuta välttelevän Soinin. Ovatko hänen puheensa ja kirjoituksensa taktiikkaa vai työtapaturma? Tulella leikkiminen turvapaikanhakijoihin liittyvissä kysymyksissä on vaarallista heikommassa asemassa olevia kohtaan. Erityisen tyylittömänä pidän Soinin viime syksynä julkaisemaa kirjoitusta, jossa hän mainitsi perussuomalaisista kriittisesti kirjoittaneen toimittajan nimeltä. Maisterisjätkässä hän itse kirjoittaa varovansa poliitikkojen henkilöön hyökkäämistä. Saman soisi koskevan toimittajia, joille demokratiassa lankeaa työ tarkastalla kriittisesti päättäjien toimia. Yksittäisen journalistin nostaminen tikun nokkaan on hävytöntä. Plokitekstin foorumilla on erityistä painoarvoa. Verkkosivut ovat olleet Soinille jo 2000-luvun alkupuolelta keskeinen väline viestin välittämiseksi kannattajille. Ploki piirtää joukoille viivan, missä sopivuuden raja kulkee.

Silti on syytä toivoa toisenlaistakin lähestymistapaa. Soini kirjoittaa Maisterisjätkässä, että maahanmuuttoa on voitava tarkastella kriittisesti, mutta ”väärille teille ja poluille voidaan katsoa mentävän silloin, kun ihmisten epäluuloja ja ennakkoluuloja lähdetään kannatuksen saamiseksi tietoisesti ja vääristellen tai osatotuuksia esittäen ruokkimaan ja käyttämään hyväksi poliittisessa kiihotusmielessä ja joidenkin ryhmien turvallisuus tai ihmisarvo vaarantaen”. Puheet ovat tekoja, kirjoittaisin minäkin – ja lisäisin, että niin on puhumattomuuskin.

Ministeri ei ole pelkkä herättelijä vaan vastuunkantaja, joka on valtioneuvoston jäsenenä hallitusvallan kasvot. Vastuu ei ole kauppatavaraa, jonka voi lahjoittaa pois ja jota voi paeta. Ulkoministeri edustaa Suomea ja perussuomalaisten puheenjohtaja perussuomalaisia. Myös sillä miltä asiat näyttävät, on merkitystä. Johtajuus on suunnan näyttämistä, ei peesaamista.

Soinin mukaan gallup-suosiolla vaalien välillä ei ole merkitystä. Perussuomalaisten kannatus on viimeisimmän Helsingin Sanomien julkaiseman mittauksen mukaan 9,6 prosenttia. Perussuomalaisia äänestäisi enää 37 prosenttia puoluetta viime huhtikuussa äänestäneistä. Siis alle puolet. Kuinka monta kymmentä prosenttia kadonneita äänestäjiä voi laittaa hallituksen kompromissien tai muuttuneen maahanmuuttotilanteen piikkiin? Voisiko kyse sittenkin olla perussuomalaisten omasta poliittisesta linjasta tai sen puutteesta?

Demokratiassa me olemme perhe, joka toisinaan nauttii toistensa seurasta ja toisinaan ruokailee pakosta saman pöydän ääressä. Pöytätavat helpottavat arkea, ja vastuu niiden opettamisesta kuuluu sille, joka istuu pöydän päässä. Peli on muuttunut. Lautasellani on jotain, mitä en ole tilannut.