Roope Mokan kolumni “Meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen” puhutteli minua partiolaisena ja sai palaamaan teemoihin, joista olen kevään mittaan puhunut eri partiotilaisuuksissa. Tutkijoiden näkemykset tulevaisuuden suunnasta ovat hyvin erilaisia. Pelkästään talouteen ja sitä kautta koko yhteiskuntaan ja yksilöiden mahdollisuuksiin rakentaa omaa elämäänsä tulee luultavasti nykyiseen verrattuna suuriakin muutoksia. Muutokset voivat heijastua ympäristöarvoihin, työhön, vapaa-aikaan, verotukseen, yhteiskunnan tukiin ja demokraattiseen osallistumiseen. Kun kohtaamme tulevaisuuden, jonka luonnetta on väistämättä vaikea ennakoida, yksilön käsityksellä mahdollisuuksistaan ja roolistaan yhteisössä on suuri merkitys.

Partio keskittyy harrastuksena juuri yksilön kasvattamiseen monelta eri kannalta, ja uskallan toivoa että partiolaisella on sekä valmiuksia kohdata erilaisia tulevaisuuksia että ymmärrystä omasta osallisuudestaan niiden muokkaamisessa.

Tiivistän itse partion merkityksen tämän ajan nuorisojärjestönä kolmeen teemaan:

1. Osallisuus yhteiskuntaan. On tärkeää saada kaikki nuoret mukaan yhteiskuntaan kaikilla mahdollisilla tavoilla: kouluttautumaan, töihin, poliittiseen päätöksentekoon ja toteuttamaan itseään ihmisyhteisössä. Partiossa jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin ja oppia itse tekemällä.

2. Vastuu itsestä ja ympäristöstä. Partion kasvatustavoitteet lähtevät pienistä askelista, mutta lopulta nuori on valmis tekemään vaikeitakin eettisiä valintoja, joita me elämässämme väistämättä kohtaamme. Toki välineet tehdä oikeita valintoja eivät vielä takaa sitä, että valinnat myös tehdään. Siihen tarvitaan demokratiaa ja poliittista ohjausta.

3. Kyky kohdata käytännön ongelmia ja ratkaista niitä. Partiolaisella on rohkeutta johtaa, mutta myös herkkyyttä toimia ryhmän jäsenenä. Yhdessä tekemällä opimme vielä arvokkaampiakin asioita ihmisenä olemisesta.

Viikoittainen toiminta kokouksissa, retkillä, leireillä ja muissa tapahtumissa on nuorelle paikka kasvaa vastuuseen. Partiotoiminta ei yksinään muuta maailmaa, mutta se muuttaa maailmassa toimivaa ihmistä. Jokainen meistä ratkaisee viime kädessä itse, miten kasvatustaan käyttää, mutta järjestönä me olemme luvanneet tehdä parhaamme. Parasta uskoa tulevaisuuteen on usko yhteisössä toimivaan yksilöön.

Keskisuomalaisen toimittaja Satu Kakkori muisteli nuoruuttaan ja manasi ylioppilaskirjoitukset hyödyttömiksi stressiä tuottavaksi jäänteeksi. Stressiä ei aiheuta mikään yksittäinen tekijä, vaan yksilön mahdollisuus ylipäänsä tehdä valintoja elämässään. Ylioppilaskirjoituksille sen sijaan löytyy puoltavia syitä.

Opettajilla on arvosanoja antaessaan suuri valta. Pienessä lukiossa opettaja saa päättää oppiaineessaan jokaisen kurssin arvosanan. Ylioppilaskirjoitukset ovat joitakin valtakunnallisia kokeita lukuun ottamatta ainoat kouluaikaisen kokeet, jotka arvioi kaksi ihmistä. Valmistavan arvostelun tekee oman koulun opettaja, ja arvostelun vahvistaa tai sitä muuttaa ylioppilastutkintolautakunnan sensori. Jos pisteet muuttuvat paljon, toinen sensori lukee opiskelijan vastaukset. Arvosanasta on mahdollista pyytää tarkistusarvostelu.

Ylioppilaskirjoituksilla on lukion päättökokeen lisäksi merkitystä korkeakoulujen opiskelijavalinnassa. Tämä on vain korostunut nykyisen ainereaalin aikana, jolloin yhden reaalikokeen sijaan opiskelija voi kirjoittaa useamman oppiaineen kokeet. Jos valintakokeen osuutta opiskelijavalinnoissa kasvatetaan, stressi siirtyy sinne.

Päivän kunto ei tietenkään saa olla kaikki kaikessa. Systeemi toimii, jos se palkitsee sekä pitkäaikaista puurtamista että yksilön päämäärätietoisuutta tietylle alalle pyrittäessä. Nykyisellään tietä korkeakouluun voi tasoittaa pärjäämällä hyvin useassa ylioppilaskirjoitusaineessa, mutta sisäänpääsy on mahdollista myös pelkällä valintakokeella. Ne, jotka eivät pärjää valintakokeessakaan, voivat vielä usealla alalla hakea sisään esim. avoimen yliopiston opintojen kautta. Olisi tietysti mahdollista ottaa kaikki sisään korkeakouluun haluamalleen alalle, ja pikku hiljaa evätä heikoimmin menestyneiden opinto-oikeutta. Silloin paine siirtyisi opiskelupaikan saavuttamisesta opiskelupaikan säilyttämiseen, taloushuolien ja urastressin lisäksi.

Elämästä ei selviä stressittömästi, ja sen hallitsemista on hyvä harjoitella. Päättäkokeet eivät ole kohtuuttomia. Yksittäisen kokeen aiheuttamaa stressiä paljon tärkeämpää on huolehtia siitä, ettei yksilön stressi aiheudu yhteiskunnan rakenteellisista tekijöistä, jotka sulkevat portteja ja joiden muuttaminen on hidasta. Pitääkö opiskelupaikan saavuttaakseen osallistua kalliille valmennuskurssille? Voinko vaihtaa ensimmäisen opiskelupaikan jälkeen opiskelemaan toista alaa? Onko valmistuakseen pakko ottaa opintolainaa? Sitovia päätöksiä ei pitäisi joutua tekemään liian nuorena eikä taloudellisessa paineessa. Siinä nykyisen hallituksen politiikka mm. opintotuen suhteen on avainasemassa. Stressin sietää, kunhan on aina mahdollisuus valita alansa uudelleen varallisuudesta ja taustasta riippumatta.

Näin Kimmo Kiljusen A-Studiossa puhumassa työeläkeindeksin palauttamisesta palkkatasoindeksiksi, ja mieleeni tuli lusikoita ajatuksen voimalla taivuttava Uri Geller. Kun Geller vuonna 1974 teki Suomen televisiossa silmänkääntötemppujaan, väestöllinen huoltosuhde oli maailman parhaimpia ja eläkemaksut verraten pieniä. Nyt työikäisiä on suhteessa selkeästi vähemmän ja eläkemaksut korkeampia. Miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään?

 

urigeller1

 

Kiljunen on mukana kansalaisaloitteessa, jonka tavoitteena on vaihtaa eläkeindeksi seuraamaan kuluttajahintojen muutoksen sijaan palkkojen nousua. Käytännössä eläkkeet kasvaisivat, ja nyt kiistellään siitä, kuka joutuisi maksamaan laskun. Eläkepolitiikka on vaikea laji. Samanaikaisesti pitäisi turvata ylisukupolvinen oikeudenmukaisuus ja huolehtia oman ikäluokan eduista vaikuttamatta kuitenkaan liian ahneelta. Eläkkeistä puhuminen on silti välttämätöntä. Me olemme Suomessa viimeisen sadan vuoden aikana tehneet kaikkemme, jotta ihminen saisi elannon senkin jälkeen, kun hän on vanhuuden tai sairauden vuoksi menettänyt työkykynsä. Siitä kannattaa pitää kiinni, mutta sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla.

 

Kiljunen sanoo, että:

  1. Eläkejärjestelmän tehtävä on ylläpitää työuran aikana ansaittu tulotaso

Tulotason pitää olla mahdollisimman hyvä, mutta vain ottamalla huomioon eri sukupolvien eläkerasitus ja –tulo. Tarkoitukseni ei ole kehua pieniä eläkkeitä, sillä kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään vanhuutta köyhyydessä. On myös surkeaa, että pienet eläkkeet ovat keskittyneet naisille. Pienituloisten eläkeläisten eläkettä voisi parantaa nostamalla takuueläkettä, kuten on ehdotettu.

 

urigeller2

 

Eläkkeen suuruuteen vaikuttavat monet muutkin politiikan lajit. Sosiaali- ja terveyspolitikalla vaikutetaan siihen, että ihmisten työurat ovat pitkät, eikä työkyvyttömyyseläkkeelle jouduta syistä, jotka olisivat ennalta ehkäistävissä. Hyvä päivähoitojärjestelmä ja tasa-arvoinen työelämä mahdollistavat kaikille tasapuolisen tilaisuuden kartuttaa omaa eläkettään. Työmarkkinapolitiikalla ja verotuksella vaikutetaan siihen, että tuloerot eivät kasva liikaa ja että työnteko Suomessa kannattaa. Kyse on siis paitsi sukupolvien välisestä myös sukupolven sisäisestä solidaarisuudesta. Epätasa-arvo työmarkkinoilla heijastuu myös eläkkeisiin.

Eläkkeet kyllä jäävät jälkeen palkoista, jos eläkeaika jatkuu pitkään. Elämän loppupuolella ihminen kuitenkin tarvitsee vähemmän rahaa. Hoivapalvelut voidaan turvata muullakin tavoin. Nuorempien ikäluokkien eläkkeet ovat suuremmista eläkemaksuista huolimatta vanhempiemme eläkkeitä pienempiä. Työuran aikana ei pitäisi joutua käymään vanhempiensa kukkarolla.

 

  1. Eläkerahastoissa on valtavia omaisuuksia

Kun Kiljunen nyt kertoo eläkerahastojen kasvavan niin ja niin monta tuhatta euroa minuutissa, kuinka monta markkaa minuutissa eläkevastuut kasvoivat eläkevaroja nopeammin huoltosuhteen huippuvuosina. Rahastoja on kerrytetty syystä, ja eläketurvakeskuksen mukaan rahastot tyhjenisivät indeksiä muuttamalla 2060-luvulle mennessä.

 

väestö1_stat

 

Sixten Korkmankin sen on myöntänyt: vanhemmat suomalaiset ovat maksaneet työuransa aikana liian vähän eläkemaksuja eläkkeidensä tasoon verrattuna. Rahastojen kasvattaminen 1990-luvulta lähtien ei siis ole ollut kohtuutonta pienentämään nuorempien maksutaakkaa. Heikki Hiilamo on todennut saman ja huomauttanut rahastojen olevan tärkeä osa Suomen julkista taloutta.

Kiljunen pitää epäilyttävänä, ettei kaikkia eläkerahoja sijoiteta Suomeen. Se on tuskin tarpeellistakaan ja sijoitukset hajauttamalla saavutetaan vakaampi tuotto. Eläkeyhtiöiden on tietysti toimittava vastuullisesti. Eläkevaroja ei tarvitse kartuttaa kävelemällä muiden kylkiluilla.

Ei ole ollenkaan selvää, että sukupolveni tulee olemaan edellisiä ikäluokkia vauraampi. Työurat ovat katkonaisia, ja joillakin aloilla vakityöstä voi vain haaveilla. Osa meistä saa perintöä, mutta eivät suinkaan kaikki – eikä hyvinvointivaltiossa sen varaan pidä muutenkaan laskea. Järjestelmän on toteutettava sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta. Jokaiselle ikäkaudelle ja elämäntilanteelle on oma politiikkansa, mutta jätetään ne silmänkääntötemput sinne menneille vuosikymmenille.

Osmo Soininvaaran kirjoitus pari viikkoa sitten nosti jälleen keskusteluun englannin ja ruotsin kielten opiskelun Suomessa. Soininvaaran näkökulma liittyi suomalaisten kilpailukykyyn englanninkielisten ja muiden suurten kielialueiden maiden kanssa. Ymmärrän, että Soininvaara tarkoitti juuri englantia, mutta keskittyisin itse kieltenopiskelun tilaan Suomessa yleisemminkin.

Vaikka kielistä huomioidaan yleensä se pakollinen ruotsi, en pidä keskustelua pelkästään siitä kovin relevanttina. Kielten opiskelu on vähentynyt kautta linjan. Ruotsin kielen muuttaminen ylioppilastutkinnossa pakollisesta valinnaiseksi aineeksi kevään 2005 tutkintokerrasta lähtien ei ole lisännyt muiden kielten suosiota.

vieraatkielet

Lukiot antavat pohjan tuleville kieliopinnoille. Ylioppilaskirjoituksissa vieraiden kielten kokeisiin osallistutaan muissa kuin englannin kielessä jatkuvasti yhä vähemmän. Oheisissa kuvaajissa on tiedot vieraiden kielten kirjoituskerroista pienempiä kieliä lukuun ottamatta.

vieraatkielet_plenglanti

Vieraan kielen opiskelu on työlästä. Lukiossa aloitettavaa ns. lyhyttä kieltä opiskellaan kahdeksan kurssien ennen ylioppilaskirjoituksia. Joku muu on varmasti keksinyt jo ehdottaa nuorison laiskuutta syyksi kielirappioon. Esittelen seuraavassa pari muuta seikkaa, joilla saattaa olla merkitystä kielivalintoihin.

 

Ainereaali

Nykyään ylioppilaat kirjoittavat yhden yhteisen reaalikokeen sijaan ns. ainereaaleja, useimmiten kaksi tai kolme. Ovatko lukio-opiskelijat korvanneet kieliopinnot reaaliaineilla? Tällä voisi olla merkitystä yliopiston haettaessa. Usein eri reaaliaineista saa ns. yleisinä reaaleina saman verran valintapisteitä. Jotkut hakukohteet, kuten myöhemmistä esimerkeistäni historia, antavat parempia pisteitä kyseiseen koulutukseen tiukasti liittyvästä lukion ainereaalista.

Reaaliaineet eivät ole keskenään tasapainoisia. Valtakunnallisten pakollisten ja syventävien kurssien määrä vaihtelee terveystiedon kolmesta kurssista fysiikan kahdeksaan kurssiin (syksystä 2016 lähtien fysiikkaa on seitsemän kurssia). Valintapisteitä voisi kaapia pienempien kurssimäärien reaalikokeilla, esimerkiksi terveystiedolla.

Olisi mielenkiintoista tietää, onko lukiolaisten valitsemissa kurssimäärissä tapahtunut 1990-luvun lopulta lähtien muutosta. Luetaanko kursseja kokonaisuudessaan vähemmän vai ovatko kielten kurssit valuneet reaaliaineiden valintoihin?

 

Korkeakoulujen opiskelijavalinta

Miten luetusta kielestä palkitaan opiskelupaikkaa haettaessa? Tarkastelin Turun, Helsingin ja Tampereen yliopistojen humanistis-yhteiskunnallisia hakukohteita. Niiden valintaperusteissa arvostetaan pitkinä luettuja kieliä ja reaaliaineita.

Eri yliopistojen valintakriteereissä on vaihtelua. Esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellinen antaa lähtöpisteitä äidinkielen lisäksi kolmesta muusta aineesta, joista vain yksi voi olla reaalikoe (muut ovat matematiikka, toinen kotimainen kieli ja vieras kieli). Turun oikeustieteellisessä sen sijaan saa lähtöpisteitä äidinkielen lisäksi kolmesta vapaavalintaisesta kokeesta. Kauppatieteellisellä alalla on yhteisvalinta, jossa pisteitä saa äidinkielestä, matematiikasta sekä kolmesta muusta kokeesta, joista kaksi voi olla reaaliaineita.

kielet_pisteet_oikis

Oikeustiede (Turun yliopisto)

Äärimmäisessä tapauksessa ainereaalin tulos sanelee pitkälti lähtöpisteitä. Turun yliopistoon historiaa opiskelemaan (yleinen historia, Suomen historia ja kulttuurihistoria) pyrkivä hakija saa reilusti pisteitä historian ainereaalista. Kuuden kurssin historian hallitsemisesta voidaan palkita viisinkertaisella pistemäärällä keskipitkään ruotsiin tai vaikkapa lyhyeen ranskaan verrattuna. Historian ainereaalista saa erikseen pisteitä myös Helsingin ja Tampereen yliopistoissa.

historia_tampere

Historia (Tampereen yliopisto)

Voisiko lukiolainen lukea reaaliaineen, jossa on vähemmän kursseja, enemmän ponnistelua vaativan kielen sijaan? Todennäköisesti. Olisiko se oikein? Miksipäs ei. Kielten osaamista voi pitää itseisarvona, mutta myöskään aineyhdistelmän hyödyn maksimointi hakutilanteessa ei ole typerää – etenkin kun alan vaihtamista ensikertalaiskiintiöiden vuoksi on tulevaisuudessa hankaloitettu.

 

Mitä asialle pitäisi tehdä?

Kieltenopetus ja niiden valitseminen jatkuu opintiellä alakoulusta korkeakouluun asti, ja monella tekijällä on vaikutusta. Alakoulussa valitaan A1- ja A2-kielet. Kiinnostus kieliin ei auta, jos muita kieliä kuin englantia ei tarjota tai alakoulu ei kannusta kieliä valitsemaan. Ylivoimaisesti suurin osa eli 90 prosenttia oppilaista lukee A1-kielenään englantia. Tämän jälkeen kieliopinnot jatkuvat yläkoulussa ja toisella asteella. Kielten suosio vaihtelee, mutta ei ole selvää selittääkö se yleisen laskusuunnan.

Eräs hankaluus on, että kierre ainevalinnoissa vahvistaa itseään. Opiskelijoille tarjotaan niitä erityisesti lukiossa niitä kursseja, joita opiskelijat ovat aiemminkin valinneet. Keskikokoisissa lukioissa kursseja tarjotaan sen verran vähän, että päällekkäisyydet ovat arkipäivää. Jos esimerkiksi lyhyen saksan ja pitkän matematiikan kurssi järjestetään samanaikaisesti, on todennäköistä, että kieli saa väistyä. Uuden kielen opiskeleminen itsenäisesti on liian vaativaa. Etäopetus verkon välityksellä on mahdollisuus, jota jo käytetäänkin. Kokemukseni mukaan se kuitenkin vaatii enemmän oma-aloitteisuutta tai vastaavasti työteliästä ja toisiaan tukevaa porukkaa.

Vastausta pitää etsiä myös yliopistolta. Kieliaineiden sisäänotto ja hakijamäärät ovat ainakin Turun yliopistossa pienentyneet viime vuosina merkittävästi. Kielikeskuksen opiskelijamääristä minulla ei ole tietoa. Voihan olla, että lukiossa vähentynyttä kieltenopiskelua paikataan yliopiston puolella.

Ehkäpä vieraat kielet vaativat asiapitoista ärähdystä humanisteilta tai tunteikasta vetoomusta elinkeinoelämältä. En uskalla luvata suomalaiselle vientisektorille pikavoittoja lyhyestä ranskasta, saksasta tai edes kiinasta, mutta jos kieliin halutaan panostaa, ne tarvitsevat puolestapuhujia.