sverige

 

Kirjassa Sverige – en (o)besvarad kärleskhistoria (Wahlström & Widstrand 2016) kuusitoista ruotsalaista naista kertoo kokemuksistaan useamman kulttuurin edustajina Ruotsissa. Vaikka kirjoittajilla on yhdistäviä kokemuksia maahanmuuttajina, kirjassa ei ole kysymys lokeroinnista vaan identiteettien monimuotoisuudesta.

Tekstit eivät ole pitkiä, mutta ne pureutuvat peruskysymyksiin asuinmaasta ja kulttuurista. Esimerkiksi tekstissä “Tacksamhetsamortering” kirjoittaja kysyy, mistä kiitollisuudenvelka yhteiskunnassa syntyy, kenelle sitä kuuluu maksaa, ja millä edellytyksillä siitä on mahdollista vapautua. Muut pohtivat mm. elämäntapaa, uraa ja perhettä. Voiko olla ruotsalainen, vaikka ei ole varsinaista äidinkieltä, mutta puhuu useampaa kieltä? Miten rodullistaminen näkyy?

Osa kirjoittajista on mukana anonyymisti. Kipeät ja henkilökohtaiset kertomukset avaavat ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa, joka kerskailee avoimuudellaan ja tasa-arvoisuudellaan. Miten suhtautua oman äidin vuodesta toiseen kokemaan vähättelyyn? Mitä sanoa lapselle, jos häntä nimitellään koulussa? Miltä tuntuu, kun toiset vaativat määrittelemään tarkalleen mihin kokee kuuluvansa, ja onko määrittely lopulta kenenkään edun mukaista? Elämä kahden tai useamman kulttuurin välimaastossa on jo sinällään hankalaa, mutta vielä hankalammaksi sen tekee muiden ihmisten käytöksellään aiheuttama ulkopuolisuuden tunne.

Ääneen lausuttu rasismi on vain jäävuoren huippu ja paljon jää näkemättä. Juuri siksi kokemusten jakaminen on tärkeää. Eräs kirjoittaja toteaa, että on tärkeää puuttua jokaiseen loukkaukseen, sillä anteeksipyyntö merkitsee ettei kohde ole ylireagoinut tai ymmärtänyt pinnan alla kytevää syrjivää viestiä väärin. Muutamasta tekstistä ilmenee erityisesti pelko tulevaisuudesta ruotsidemokraattien lisääntyneen kannatuksen myötä.

Koulun alkaminen oli monella tavalla avainasemassa. Osa koki kouluun menemisen kynnykseksi, sillä lasten käytös heijasti aikuisten käsityksiä vieraista toisista. Henkilökunnan käytös vaihteli. Opettajilla ja opinto-ohjaajilla oli paikka asettaa esteitä tai kannustaa eteenpäin. Vaikka koulu toisaalta altisti rasismille, se oli monelle väylä henkilökohtaiseen menestykseen.

Ruotsissa on ulkopuolisuudesta puhuttu aiemminkin. Kirjailija Jonas Hassen Khemiri kirjoitti vuonna 2013 Dagens Nyheteriin avoimen kirjeen oikeusministeri Beatrice Askille. Kirje liittyi ohjelmaan, joka lisäsi ilman oleskelulupaa Ruotsissa olevien maahanmuuttajien karkotuksia. Khemiri pyysi oikeusministeriä vaihtamaan vuorokaudeksi kehoa hänen kanssaan, jotta Ask huomaisi, miltä tuntuu kokea itsensä nuoresta pitäen pienten tapahtumien kautta ulkopuoliseksi Ruotsissa. Khemirin kirjoitus oli yli 150 000 jaollaan lehden kaikkien aikojen suosituin.

Aihe on ajankohtainen Suomessakin. Viime aikoina on puhuttanut monen muun tapauksen ohella mm. Mustan Barbaarin eli James Nikanderin läheisten kohtelu poliisin taholta. Tapahtunutta selvitetään. Lisäksi Miss Suomi Shirly Karvinen on kertonut kohtaamastaan rasismista. Vapaus syrjinnästä, tasapuolinen kohtelu viranomaisten edessä ja esteetön pääsy koulutukseen ja työelämään ovat järjestäytyneen yhteiskunnan peruspilareita. Niiden turvaamiseksi tarvitaan paljon ääniä kertomaan, millaista elämä täällä on ja miten sitä pitäisi tukea, ja kokemusten pitää tulla marginalisoiduilta ryhmiltä itseltään.

Kaikki taitavat jo tietää, että Teemu Selänteellä on Twitter-tili. Selänne jakoi Aleksi Valavuoren Facebook-kirjoituksen, twiittaili hetken ja selitti sen jälkeen kantojaan blogitekstissä. Kiinnitin huomiota pariin seikkaan kohun ympärillä käydyssä keskustelussa. Mm. Ylen Aamu-tv:n jälkiviisaissa esitettiin huomio, että myös jääkiekkoilijalla voi olla mielipiteitä. Minusta tämä sen sijaan todisti, että sankarikiekkoilijakin voi olla twitterurpo. Miksi?

Selänteen jakama Aleksi Valavuoren kirjoitus Käsi pystyyn virheen merkiksi? otti kantaa maahanmuuttopolitiikkaan kyseenalaisin sanamuodoin. Valavuoren päivityksen ”kuinka monta joukkoraiskausta vielä pitäisi tapahtua” antaa kuvan arkipäiväisestä ilmiöstä, johon päättäjät eivät ole reagoineet mitenkään. ”Kaikkien kulttuurien kohtaaminen täällä Pohjolassa” viittaa hallitsemattomaan kaaokseen. Poliisin mukaan tilanne ei ole “riistäytymässä käsistä”, kuten Valavuori kirjoittaa. Tässä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä Valavuoren kirjoituksen käyttäminen on vaarallista.

Teemu Selänne mokasi, mutta siitä voidaan kuitenkin oppia. Tässä muutama pointti kiekkokouluihin.

 

Mielipiteen perustelu

Jääkiekko on viihdyttävä urheilulaji ja Selänne oli siinä maailman parhaimpia. Viestintä ja poliittinen päätöksenteko on kuitenkin pirun vaikeaa. Yhtä vähän kuin jääkiekossa on ansiota sillä, että pysyy jäällä pystyssä, ei pelkkä oma mielipide oikeuta ilmaisemaan sitä. Edes keskustelun herättäminen ei riitä syyksi, vaikka kuinka pinnistää. Tarvitaan myös perusteluja. Muuten luistelee päin laitaa.

teemu1

Mieti ensin, twiittaa sitten. Se vähentää väärinkäsityksiä.

 

Vastuu

Sosiaalisen median kanssa on aina oltava tarkka, erityisesti yli sadalla tuhannella seuraajalla. Kun seisoo jäävuoren huipulla Twitter auki, kannattaa pohtia tarkoin millaisen viestin lähettää. On selvää, että jokainen lukija tulkitsee sen omalla tavallaan. Eikö urheilija saa ilmaista mielipiteitään? Totta kai saa, mutta voiko joku käsi sydämellä väittää, että Wayne Gretzkyn syntymäpäiväonnittelut ja keskustelu raiskaustuomioista ovat täysin samalla viivalla? Sadalla tuhannella seuraajalla maali tulee melkein jokaisesta laukauksesta.

teemu3

 

Esikuva

Jos nuoret nyt saivat kipinän, että menestyneenä urheilijanakin voi ilmaista mielipiteensä, kannattaa korvat pitää auki myös äidinkielen ja yhteiskuntaopin tunneilla. ”Selänne oli huippukiekkoilija, mutta viestintätaidot kaipaavat hiomista”, voisi valmentaja todeta. Ja jatkaa, ”eihän poliitikkokaan osaa välttämättä luistella”. Yhteiskunnallinen keskustelu ei ole ylivoimaa, jossa pitää olla pikku myräkkä päällä.

Pelkään, että tästä kohusta jäi käteen oikeus jakaa mitä hyvänsä tekstejä keskustelun herättämisen nimissä ja surullista puhetta ääripäistä. Se toinen, suvaitsevainen “ääripää” on huolissaan rasismin arkipäiväistymisestä Suomessa ja kuinka esimerkiksi raiskaustuomioista puhutaan juuri turvapaikanhakijoiden yhteydessä. Tietenkään he eivät vastusta rikollisten rankaisemista, mutta puolustavat ihmisten oikeutta hakea turvapaikkaa. Kyse ei ole siitä, että asioista ei saisi keskustella. Sanamuodoilla on merkitystä. Todistustaakka on sillä, joka nivoo yhteen maahanmuuton ja seksuaalirikokset ja uhkaa leimata koko väestöryhmän joidenkin yksilöiden käytöksen perusteella.