Pohdin aluksi, että Li Andersson on tällä kierroksella huono valinta vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Tämä ei johtunut siitä, että hän ei olisi kyvykäs poliitikko tai pätevä johtamaan vasemmistoliittoa. Sen sijaan ajattelin, että olisi ollut vasemmistoliitolle parempi, jos näin suosittu ja vielä nuori poliitikko kasvaisi muutaman vuoden korkoa ennen vastuullisimpia tehtäviä. Muutin kuitenkin kantani päivässä.

Li Anderssonin suuri kannatus puheenjohtajavaalissa (miltei 62 prosenttia jäsenäänestyksen ensimmäisellä kierroksella ja 69 prosenttia toisella kierroksella) on suurimpia suomalaisissa eduskuntapuolueissa 2000-luvulla, jos yksimielisiä valintoja puheenjohtajaksi ei lasketa mukaan. Tämä takaa hänelle erinomaisen lähtökohdan yhdistää vasemmistoliitto. Lähelle pääsevät mm. RKP:n Stefan Wallin vuonna 2006, pestessään 61 prosentin kannatuksellaan vastaehdokkaansa jo suoraan ensimmäisellä kierroksella, ja vasemmistoliiton Martti Korhonen samoin vuonna 2006, voittaessaan toisella kierroksella Paavo Arhinmäen. Suuren kannatuksen pitäisi antaa hänelle hyvän lähtökohdan puolueen linjan kirkastamiseen. Myöskään ikä ei ole este. Esimerkiksi Jyrki Katainen että Paavo Arhinmäki olivat 32-vuotiaita aloittaessaan aikoinaan puolueidensa, kokoomuksen ja vasemmistoliiton, puheenjohtajina. Suurempaa nurinaa iästä en ole myöhemmin kuullut.

Anderssonia on kuvailtu julkisuudessa kompromisseihin taipumattomaksi. Puheenjohtajan ehdottomuus ei ole välttämättä huono asia. Ilman vasemmistoa eduskuntapuolueiden joukossa on vain vähän todellisia vaihtoehtoja konsensuspolitiikalle ja virkamiespolitikoinnille. Hallinnoinnin lisäksi tarvitaan idealismia ja rohkeaa uudistamista, myös poliittisen enemmistön vastavirtaan. Vaikka ei olisi yhtä mieltä kaikista vasemmistoliiton ajamista poliittisista linjauksista, siitä on vielä pitkä matka suurpääomaa suosivien puolueiden tukemiseen. Jos sydämessään kannattaa politiikkaa ja tulonjakoa, jonka voi tässä ajassa tulkita vasemmistolaiseksi, olisi syytä harkita avoimesti myös vasemmistopuolueen äänestämistä. Tässä olisi purtavaa monelle suomalaiselle äänestäjälle.

Anderssonin terävälle ja sanavalmiille analyysille on suomalaissa tv-tenteissä tilausta. Huono toimitustyö ja olematon väittelykulttuuri alentavat helposti suomalaiset puheenjohtajakeskustelut kilpahuudoksi ja piirroskilpailuksi, joista puuttuvat vain pussijuoksuosuudet. On toki valitettavaa, että puheenjohtajan kasvot kuluvat nopeasti, mutta toisaalta särmän esiintymisen varmasti toivotaan nostavan vasemmistoliiton kannatusta kuntavaaleihin ja vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Puolueen profiilin terävöittämisen myötä sieltä voi kasvaa lisää taitavia poliitikkoja, vaikka samanlaista ilmiötä tuskin tuleekaan. Anderssonista saattaa tulla jopa pitkäaikainen vasemmiston johtohahmo. Kaikkein mahdottomimpiin toiveisiin vasemmiston pelastamisesta ei tietenkään pysty vastaamaan kukaan.

Li Andersson on siis erittäin tervetullut valinta puheenjohtajien joukkoon suomalaisessa puoluekentässä. Aika näyttää, mihin suuntaan hän puoluettaan johtaa, ja miten hän onnistuu sovittamaan yhteen idealismin ja mahdollisen hallitusvastuun.

Kirjoittaja ei ole vasemmistoliiton jäsen.