luokkavallanvahtikoirat

 

Tänä keväänä ilmestyi Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjoittama Luokkavallan vahtikoirat (Into Kustannus). Kirjoittajien mukaan kirjan tarkoituksena on olla yleistajuinen opas journalismiin ja sen kautta yhteiskuntaan, itsekritiikin työkalu toimittajille ja yhteenveto journalismin merkityksestä nyky-Suomessa.

Luokkavallan vahtikoirat on kirja vallasta. Kukkala ja Purokuru lähestyvät asetelmaa suomalaisten toimittajien kautta. Valtaa on paitsi näkyvillä myös rakenteissa, ja sen käyttöä on vaikea havaita.  Toimittajat ovat portinvartijoita siinä, mitkä aiheet nousevat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuinka harva suomalainen itse asiassa löytää “virallisen” yhteiskunnallisen “keskustelun” siemeniä muualta kuin sanomalehdistä, televisiosta tai radiosta? Sukupolvien välillä kuilu on vielä suurempi. Sosiaalisessa mediassa liikkuvat suurimpien lehtien ulkopuoliset jutut tavoittavat pääasiassa nuoremmat, joiden käsitys toivottavasta politiikasta on ainakin joissain kysymyksissä hyvin erilainen kuin vanhemmilla sukupolvilla. Toimitusten sisällä valta taas kasautuu ylemmille portaille.

Suomalaisten sanomalehtien henkilöstön irtisanomiset viimeisten vuosien aikana ovat olleet surullista seurattavaa. Toimitusten koot pienenevät, lehtien sisältö samankaltaistuu ja toimittajilla on kiire. Jälki ei voi olla hyvää. Asiassa on vielä surullisempikin puoli. Kun työmahdollisuuksia on vähemmän ja työsuhteet määräaikaisia, ristiriitaisten aiheiden käsittely vaikeutuu. Tästä on kirjassa esimerkkejä.

Toisaalta kirja tuo esille heitä, jotka kokevat, ettei media nykyisellään tuo riittävästi erilaisia näkökulmia esille. Marginaaliin tunkeminen ei täytä yhteiskunnallisen keskustelun tunnusmerkkejä esimerkiksi toimeentulovaikeuksista, seksuaalivähemmistöjen oikeuksista tai mielenosoituksista kirjoitettaessa. Siinä missä toimeentulon varmuus on tärkeää jokaiselle toimittajalle, näkyvyys on elinehto eri väestöryhmille, yhteiskunnalliselle moninaisuudelle ja maailman muuttumiselle. Juuri tässä toimittajat ovat vallan saranoita. Kirjoittajat toteavatkin, että toimittamista ja yhteiskunnallista näkemystä ei voi erottaa toisistaan. Jutun näkökulman ja haastateltavien valitseminen on jo itsessään päätös viestistä.

Myös muiden ammattikuntien edustajat käyttävät valtaa määrittäessään yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Itse tunnen parhaiten opetusalan ja siellä opettajat käyttävät suurta valtaa esim. arvioinnissa. Vaikka aihetta on tutkittu ja siitä käydään keskustelua, suomalaisen opettajan työssä ihannoidaan juuri työn autonomiaa. Se pitää sisällään paitsi oppimaan ohjaamisen myös opitun arvioinnin. Tästä kirjoitan enemmän joskus toiste. Olennaista on itsesäätelyn vaikeus, oli kyse sitten toimittajista tai opettajista.

Me emme ole Suomessa samalla viivalla. Siinä missä marginaalissa toimivan haastateltavan tai työpaikassaan vaikeuksiin ajautuneen toimittajan kokemus kaltoinkohtelusta on oikeutettu, eliitin valitukseen on syytä suhtautua varauksella. Kun etuoikeutetussa asemassa oleva uhriutuu huonosta kohtelusta, kannattaa selkäydinreaktion sijaan pohtia, mistä kaltoinkohtelu johtuu. Voiko valtaa analysoida valta-asemasta käsin?

Suosittelen kirjaa kaikille puoluekannasta riippumatta. Olen monesta asiasta kirjoittajien kanssa samaa mieltä, mutta kirja olisi tärkeää ja tarpeellista luettavaa useammallekin. Se herättää ajattelemaan, millaista valtaa toimittajan työhön liittyy, mitä me näemme ja mitä jää journalismin katvealueisiin.

 

inhimillinen2

On raskasta olla poliitikko, erityisesti yleisön ja toimittajien katseen kohteena. Poliitikon on samanaikaisesti miellytettävä tehtävästään riippuen laajojakin joukkoja, ja kuitenkin kyettävä vaikeisiin päätöksiin. Tämä kaikki on selvää, eikä sitä voi tai ole tarpeen muuttaa.

Jos julkisuuden kanssa on sinut, elämä on leppoisaa. Katseen kohteena on mukava olla, jos puoluejohtajan elämä ja teot vahvistavat positiivista kehää lehtien sivuilla ja äänestäjien mielissä. Tuuli voi nopeastikin puhaltaa toisesta suunnasta. Alexander Stubbin julkinen lyöminen vuoden 2014 kesästä lähtien hänen aloitettuaan pääministerinä lienee jonkin sortin poliittisen yleisön takinkäännön Suomen ennätys. Suomalaisen politiikan toimittamisen konkari, Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen, kirjoitti taannoin Perässähiihtäjä-blogissaan, ettei kukaan hänen tuntemistaan pääministereistä ole ennalta osannut varautua roolinsa aiheuttamaan julkiseen paineeseen, aiemmasta ministerikokemuksesta huolimatta.

Ulkonäköpaineet tulevat tämän päälle. Iltalypsyn naureskelu 20 vuotta sitten Martti Ahtisaaren painolle ei ollut muuta kuin merkki suomalaisen poliittisen satiirin surkeasta tasosta, josta on onneksi otettu reilu harppaus eteenpäin. Naispoliitikkojen kohdalla arvostelu on usealla tavalla valitettavan yleistä. Vasemmistoliiton Li Andersson kieltäytyi viime itsenäisyyspäivän linnan juhlista perustellen, että naisten ei pidä alistua mannekiineiksi. Pahojen kielten mukaan kyse oli politikoinnista. Jos oli, teolla oli kaivattua painoarvoa. Keskustelu tulee tarpeeseen.

Olettaisin, että tilanne, jossa poliitikon jokaista elettä seurataan politiikan sisällön sijaan, käy pitkän päälle raskaaksi. Ratkaisua minulla tähän ei ole, mutta on eräs keino joka voi paitsi helpottaa puheenjohtajien painetta myös parantaa politiittista keskustelua. Se on hyvin yksinkertainen: keskittykää asioihin.

Tässä journalisteilla on suuri vastuu. Voiko samanaikaisesti sekä edistää politiikan henkilöitymistä että olla huolissaan siitä? Poliitikkoja pitää haastaa poliittisesta linjasta, lukuihin perustuen, taustat tarkistaen. Jos ei nauti vastaamisesta, ei pidä ryhtyä poliitikoksi. Jos ei halua kysyä, ei pidä ryhtyä politiikan toimittajaksi. Melkein kaikki muu on toisarvoista. Jos lukijat eivät pidä asiajournalismista, heitä pitää sivistää. Sosiaalisen median aikakaudella olennaisessa pysyminen on ehkä vaikeampaa, uutta juttua kun pitää suoltaa lennosta ja lisäksi keksiä miniuutisiin jokin uusi näkökulma.

On toki paljon hyviäkin juttuja. Helsingin Sanomat on julkaissut useammankin raportin hallituksen toiminnasta ja päätösten taustoista. Kyse on kuitenkin siitä, miten poliikkoja lähestytään ja kuvataan. Poliitikko on vallankäyttäjä ja toimija, joka ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan kaikkeen. Lehden tehtävänä on paitsi kuvata valtaa päätösten kautta myös näyttää miten sitä kulisseissa konkreettisesti käytetään. Se väistämätön tosiasia, että poliitikon on oltava esillä, ei saa silti johtaa lehdistöä.

Palaan vielä hetkeksi uutisointiin kokoomuksen viime viikonlopun puoluekokouksesta. Tunteiden kuvaaminen on lehden valinta. Kun media ottaa tehtäväkseen kertoa poliitikon liikutuksesta, se ohjaa yleistä keskustelua ja yleisön katsetta kohti henkilö- ja tunnepolitiikkaa, ei pois sieltä. Analyysi tunteiden käyttämisestä on tärkeää, ja erityisen tärkeää on käsitellä eri sukupuolten ja erilaisten ihmisten mahdollisuuksia olla katseen kohteena ja aktiivisina toimijoita. Huono puoli on, että tunnerevittely saa poliitikon tehtävän näyttämään vesi-ilmapallolta, joka eri puolilta puristelemalla lopulta antaa toivotun, tai edes jonkinlaisen reaktion.