Kansalaisaloite äitiyslain muuttamiseksi kerää allekirjoituksia 28.5. asti. Lain tavoitteena on parantaa naisparien ja lapsen asemaa käytäntöjä helpottamalla. Laki on valmisteltu edellisen hallituksen aikana, mutta se kuului kaatuneen kristillisdemokraattien vastustukseen.

 

äitiyslaki

Kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa 28.5.2016 asti. Graafissa näkyy äitienpäivän kannatuspiikki.

 

Olen itse elänyt suojatun, puusilmäisen elämän. En ole koskaan joutunut toteamaan, että yhteiskunta jossa elän, kohtelee minua lainsäädännön silmissä räikeästi eri tavalla kuin muita. Minun ei ole oikeastaan tarvinnut ikinä selitellä mitään, sillä olen keksityn keskitien mukainen.

Monet ihmiset joutuvat ottamaan elämänsä aikana riskejä. Heidän pitää piilotella itseään, sillä he pelkäävät toisten reaktioita, tai he voivat kävellä häpeilemättä pystypäin ja kestää jokainen paskamyrsky mikä tielle osuu. Ne ovat riskejä, jotka ovat juuri ihmisen elämän suuruisia. Jossain on pyydetty papin siunausta liitolle, ja jossain on pappi siunannut. Jossain on samaa sukupuolta oleva pari päättänyt hankkia yhteisen lapsen ja ympärillä on ollut ihmisiä jotka tukeneet heitä siinä. Siviilirohkeutta tilanteessa, jonka ei pitäisi sitä vaatia.

Minulta löytyy paljon ymmärrystä näiden kysymysten parissa kamppaileville, mutta hyvin vähän heille, jotka katsovat oikeudekseen paheksua toisten ihmisyyttä, elämäntapaa tai valintoja – usein vielä vedoten lasten etuun. He varaavat paljon oikeuksia, mutta ovat valmiita hyväksymään vain harvoja velvollisuuksia muita ihmisiä kohtaan. Eettinen käytäntö tuskin kestää tiivistä tarkastelua.

Me elämme jatkuvasti muiden ihmisten hyväntahtoisuuden varassa. Olisi kurjaa ajatella, että hyväntahtoisuus loppuu, kun siirrymme monen ihmisen elämän kannalta merkityksellisimpiin asioihin: rakkauteen, parisuhteisiin, lapsiin ja hyvän elämän toteutumiseen. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei katso muuta poliittista ajatussuuntaa, vaan siihen kykenee halutessaan jokainen eduskuntapuolue kokoomuksesta vasemmistoliittoon. Seksuaalivähemmistöjen kohtelun paraneminen on suurin yksittäinen esimerkki siitä, että ajat voivat muuttua paremmiksi ja yhteiskunta voi kehittyä. Jokaisen periaatteen pitää myös siirtyä arkipäivän käytäntöjen tasolle.

Seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeudet ovat Suomessa tänä päivänä merkittävästi paremmat kuin aiemmin. Se ei silti ole syy ajatella, että olemme saavuttaneet riittävästi, vaan tilaisuus kysyä, mitä me voimme vielä tehdä. Tasaveroisen kohtelun pitää olla aidosti tasaveroista. Nolointa julmuutta muiden ihmisen taholta on se, joka saa ärsykkeensä toisten rakkaudesta. Siksi allekirjoitin tänään kansalaisaloitteen äitiyslaiksi.

Politiikka on rikki. Valtio on rikki. Leikataan osa pois ja paikataan loput purukumilla. Nykyinen valtiopuhe ärsyttää.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että valtiossa piilee useammin asioiden ratkaisu, kuin uusia ongelmia. Byrokratia voi toki paisua, mutta jos ottaa lähtökohdaksi hallinnon olevan liian suuri, hidas ja tehoton, pitää kertoa millä muulla tavoin me saavutamme tavoittelemamme arvot.

Nykyinen valtiopuhe ulkoistaa vastuun kansalaisille. Korkeakoulututkinnosta haaveillaan henkilökohtaisena investointina. Työmarkkinoiden toimimattomuus on työttömän vika. Valtio on rikki, kiinni, varaton ja kateissa – valitettavasti numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Asian voisi kääntää myös niin, että koulutus on valtion satsaus kansalaistensa menestymiseen, ja täystyöllisyys – ei kuitenkaan työntekijän hyvinvoinnin kustannuksella – tavoiteltava työvoiman ammattitaitoa ylläpitävä päämäärä. Siitä on aika kauan, kun olet kuullut päätösten perusteina ainuttakaan yhteiskunnan kehittämisen kannalta kestävää argumenttia. Jotain tavoitetta, jossa valtio, me yhdessä, olisimme tärkeä toimija. Suomi on vapaa maa – miten kaikkien vapautta voisi olennaisesti lisätä? Koulutuksen periytyvyys on historiallisen matalaa – miten voimme entisestään lisätä koulutuksen saatavuutta? Suomalaiset haluavat tehdä töitä – miten voimme tarjota työtä mahdollisimman monelle?

Millaisena valtio nyt näyttäytyy? Se on tomera hoputtamaan nuoria ja kerskumaan omalla menestyksellään, toisaalta vähän hidas liikkeissään toimimaan vaikkapa verovälttelyä vastaan. Toisinaan se on suorastaan vihamielinen julkista hallintoa – siis omaa hallintoaan – kohtaan, eli sitä tahoa, jonka palveluksessa olevien virkamiesten pitäisi valtioapparaattia kehittää. Konsultille on sijansa, mutta hänellä ei voi korvata pysyvää työntekijää. Tälle joku keksi taannoin sanankin: heppoistaminen. Nyt näyttää siltä, että johtajat tulevat töihin haukkumaan alaisensa ja vaatimalla mahdottomia kuin pikkulapsi hiekkalaatikolla: “ei halua punaista lapiota, haluaa sinisen lapion. Ei halua lapiota!” Ei ehkä oikein haluaisi kansalaisiakaan.

Joku voi tietysti väittää, että Suomesta tuli maailman vauraimpiin ja tasa-arvoisiin kuuluva maa täysin sattumalta ja ilman suurta visiota. Siinä hän olisi tietysti oikeassa. Suomalainen konsensus on osittain kansallinen myytti, jota hellimme kunnes siitä ei ole enää jälkeäkään. Se ei tarkoita, että meillä ei olisi tärkeitä arvoja, joiden toteuttamisessa me voimme edelleen parantaa. “Suuret asiat on jo saavutettu”, on aneemisin yhteiskunnallinen puheenvuoro, mitä on kuunaan kuultu.

On tietysti helppo lähteä mukaan leikkauspuheeseen. Vielä helpompaa on kuunnella toisen puhetta, ja seistä itse vieressä kuin sanat unohtanut tiernapoika. Suunta voi olla toinenkin. Hallituspuolueitakin äänestäneet voivat kysyä edustajiltaan, millainen Suomi on 30 tai peräti 50 vuoden kuluttua. Millaiset arvot he haluavat jättää jälkeensä? Millainen on suomalainen perusturva tällä vuosisadalla? Miten valtio toi auttaa yksilöä kasvamaan ja saavuttamaan tavoitteensa? Mitä vapaus merkitsee? Millä harteilla me seisomme?

Kävipä kerran niin, että kirjailija kirjoitti kolumnin tolkun suomalaisista ja tasavallan presidentti jakoi sen Facebook-sivullaan. Kolumnin sanoman voisi tiivistää niin, että hyvä suomalainen ei ole rasisti, antaa ääripäiden touhuta ja pitää hiljaa arvossa kunnon käytöstapoja. Presidentti arvojohtajana kannustaa samaan. Paha saakoon palkkansa ja kärsivällinen suomalainen voi taas nauttia yhteiskuntarauhasta. Kuulostaa sadulta, ja taitaa sitä ollakin.

niinistö_tolkku2

Siinähän sitä olisi hyvä kuljeskella, kauniina kesäpäivänä ruohonkorsi suussa tolkun suomalaisena kylänraittia pitkin. Rajojen vetäminen ihmisarvoa alentavaan törkyyn on työläämpää ja vaatii taitoa, mutta ilman sitä julkinen keskustelu saa salakavalasti kovempia sävyjä. Kohauttaminen vaatii jo nyt entistä kovempia ärsykkeitä. Toisista voi puhua todella rumasti ja typerysten kuoro säestää vieressä. Miten sellaista voi vastustaa siitä vaikenemalla?

niinistö_tolkku3

Kehityspoliittinen puheenvuoro?

Kieltäydyn ummistamasta silmiäni esimerkiksi europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon tai Rajat kiinni-ryhmän Facebook-sivuilla vellovista ihmisarvon loukkauksista. Halla-ahon tyyli yllyttää aggressiivisuuteen maahanmuuttajia kohtaan ja kommenttien moderointi on joko olematonta tai säästää tarkoituksella pahimmatkin repliikit. Se on yksi suomalaisen politiikan ja sosiaalisen median epämiellyttävimmistä piirteistä. Rajat kiinni -ryhmässä taas kansalaisten huoli muuttuu turvapaikanhakijoiden ja ”suvakkien” vastustamiseen, ajoittain vastenmielisen väkivaltaisella tavalla. Sananvapaudellakin on rajansa ja niistä on tiivistänyt hyvin esimerkiksi Saku Timonen.

hallaaho_ihm_1

hallaaho_ihm_2

Kommentteja edelliseen päivitykseen.

Tolkun suomalaisuuden, ja sitä kannattavan presidentti Niinistön, taustalla on monenlaisia arvoja. Arvojohtajana Sauli Niinistö on toisinaan helpon yksioikoinen. Vuonna 2013 hän kirjoitti, että arvot eivät tarvitse perusteluja, sillä kaikkihan me tiedämme mitä ne ovat. Kuin Rocky-elokuva, jossa kettumainen harjoittelu voidaan kelata yli musiikin soidessa. Kun ottaa itselleen arvojohtajan viitan, tarvitaan myös taitoa käydä arvokeskustelua. Muu kuulostaa heppoiselta.

niinistö_tolkku4

Arvot eivät synny tyhjiössä tai ole ristiriidattomia. Mitä epämääräisemmin me arvoista ja tolkusta puhumme, sitä todennäköisemmin niitä käytetään hyväksi sellaisessa yhteydessä, jota ajatuksen esittäjä ei alun perin tarkoittanut. Arvopuhe jää tyhjäksi, ellei arvoja avata. Näkemykset perustelevalla tekstillä on tapana paisua pitkäksi hyvästä syystä. Yhteiskunnallisen keskustelun moniulotteisuudesta ja käsitteiden määrittelyn merkityksestä on avannut hyvin mm. filosofi Ville Lähde kirjassaan Paljon liikkuvia osia.

Arvojohtajuuteen kuuluu sekä rajanveto rasismiin ja väkivaltaan että yhteiskunnallisen keskustelun nyanssien ymmärtäminen. Arvokeskustelua ei voi silotella tolkkupuheella ja peittää kestopäällysteellä, vaan sitä pitää jatkuvasti käydä. Mikä on toivottavaa? Mikä ei ole hyväksyttävää ja miksi? Demokratiassa elämä versoaa joka puolelta asfaltin raoista. Kaikenlaisia satuja voi keksiä, mutta vastuu on sillä joka niitä kertoo.