Poliitikon kyyneleet ja lehdistön nenäliinat

 

inhimillinen2

On raskasta olla poliitikko, erityisesti yleisön ja toimittajien katseen kohteena. Poliitikon on samanaikaisesti miellytettävä tehtävästään riippuen laajojakin joukkoja, ja kuitenkin kyettävä vaikeisiin päätöksiin. Tämä kaikki on selvää, eikä sitä voi tai ole tarpeen muuttaa.

Jos julkisuuden kanssa on sinut, elämä on leppoisaa. Katseen kohteena on mukava olla, jos puoluejohtajan elämä ja teot vahvistavat positiivista kehää lehtien sivuilla ja äänestäjien mielissä. Tuuli voi nopeastikin puhaltaa toisesta suunnasta. Alexander Stubbin julkinen lyöminen vuoden 2014 kesästä lähtien hänen aloitettuaan pääministerinä lienee jonkin sortin poliittisen yleisön takinkäännön Suomen ennätys. Suomalaisen politiikan toimittamisen konkari, Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen, kirjoitti taannoin Perässähiihtäjä-blogissaan, ettei kukaan hänen tuntemistaan pääministereistä ole ennalta osannut varautua roolinsa aiheuttamaan julkiseen paineeseen, aiemmasta ministerikokemuksesta huolimatta.

Ulkonäköpaineet tulevat tämän päälle. Iltalypsyn naureskelu 20 vuotta sitten Martti Ahtisaaren painolle ei ollut muuta kuin merkki suomalaisen poliittisen satiirin surkeasta tasosta, josta on onneksi otettu reilu harppaus eteenpäin. Naispoliitikkojen kohdalla arvostelu on usealla tavalla valitettavan yleistä. Vasemmistoliiton Li Andersson kieltäytyi viime itsenäisyyspäivän linnan juhlista perustellen, että naisten ei pidä alistua mannekiineiksi. Pahojen kielten mukaan kyse oli politikoinnista. Jos oli, teolla oli kaivattua painoarvoa. Keskustelu tulee tarpeeseen.

Olettaisin, että tilanne, jossa poliitikon jokaista elettä seurataan politiikan sisällön sijaan, käy pitkän päälle raskaaksi. Ratkaisua minulla tähän ei ole, mutta on eräs keino joka voi paitsi helpottaa puheenjohtajien painetta myös parantaa politiittista keskustelua. Se on hyvin yksinkertainen: keskittykää asioihin.

Tässä journalisteilla on suuri vastuu. Voiko samanaikaisesti sekä edistää politiikan henkilöitymistä että olla huolissaan siitä? Poliitikkoja pitää haastaa poliittisesta linjasta, lukuihin perustuen, taustat tarkistaen. Jos ei nauti vastaamisesta, ei pidä ryhtyä poliitikoksi. Jos ei halua kysyä, ei pidä ryhtyä politiikan toimittajaksi. Melkein kaikki muu on toisarvoista. Jos lukijat eivät pidä asiajournalismista, heitä pitää sivistää. Sosiaalisen median aikakaudella olennaisessa pysyminen on ehkä vaikeampaa, uutta juttua kun pitää suoltaa lennosta ja lisäksi keksiä miniuutisiin jokin uusi näkökulma.

On toki paljon hyviäkin juttuja. Helsingin Sanomat on julkaissut useammankin raportin hallituksen toiminnasta ja päätösten taustoista. Kyse on kuitenkin siitä, miten poliikkoja lähestytään ja kuvataan. Poliitikko on vallankäyttäjä ja toimija, joka ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan kaikkeen. Lehden tehtävänä on paitsi kuvata valtaa päätösten kautta myös näyttää miten sitä kulisseissa konkreettisesti käytetään. Se väistämätön tosiasia, että poliitikon on oltava esillä, ei saa silti johtaa lehdistöä.

Palaan vielä hetkeksi uutisointiin kokoomuksen viime viikonlopun puoluekokouksesta. Tunteiden kuvaaminen on lehden valinta. Kun media ottaa tehtäväkseen kertoa poliitikon liikutuksesta, se ohjaa yleistä keskustelua ja yleisön katsetta kohti henkilö- ja tunnepolitiikkaa, ei pois sieltä. Analyysi tunteiden käyttämisestä on tärkeää, ja erityisen tärkeää on käsitellä eri sukupuolten ja erilaisten ihmisten mahdollisuuksia olla katseen kohteena ja aktiivisina toimijoita. Huono puoli on, että tunnerevittely saa poliitikon tehtävän näyttämään vesi-ilmapallolta, joka eri puolilta puristelemalla lopulta antaa toivotun, tai edes jonkinlaisen reaktion.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *