Onnea, uusi ylioppilas! Tervetuloa aikuisten kerhoon. Meitä on täällä valtavasti eri-ikäisiä, jokaisella takanaan kunniakas menneisyys vedenpitävien suunnitelmien tekemisestä elämässä. Olemme koonneet tulokkaille listan elämänohjeita, joita annamme mielellämme, mutta noudatamme itse vain ontuen.

pääsylippu2

Ole ylpeä suorituksestasi, sillä arvosanoista on kova kilpailu. Kyse on kuitenkin vain polun alusta. Ylioppilastutkinto on kuin ansaittu pääsylippu, jota harvemmin enää kysytään sisällä keikkapaikalla. Hyvä todistus helpottaa opintoihin pääsyä, mutta ilmankin sitä voi pärjätä. Huomaa, että ylioppilaaksi pääseminen on vaatinut opiskelijoilta erilaisen työpanoksen. Kaikilla meistä on omat lähtökohtamme. On kypsyyttä nähdä, mikä elämässä johtuu rakenteista ja mikä ihmisestä itsestään. Kuten näet, täällä kerhossa on myös paljon muitakin kuin ylioppilaita.

Sinä olet työteliästä sukupolvea, joka on syntynyt erilaiseen maailmaan kuin vanhempansa. Näin aikuisten kesken, meillä karkaa välillä mopo käsistä nuoremmista puhuttaessa. Älä välitä päättäjien piiskan sivalluksista. Sinun iässäsi nykyiset sedät ja tädit eivät suinkaan kävelleet kouluun talvipakkasilla ja murehtineet eläkevelvoitteista, vaan he imuroivat jaffaa ja haaveilivat tennarit ojossa elämän mahdollisuuksista. Tytöttelyyn ja pojitteluun voi vastata tiedustelemalla viikkorahaa.

Pidä huolta ihmisistä, sillä aikuisuus merkitsee vastuuta. Kun pieni ihminen on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan, suuri ihminen osaa kantaa vastuuta myös muista. Älä ole pieni ihminen, ole suuri ihminen. Täällä jokainen kirjoittaa omaa historiaansa, eikä kenelläkään ole oikeutta häiritä toista taiteilijaa työssään. Sivistyksen on tartuttava myös sydämeen.

Ihmiset ovat todennäköisesti elämäsi suurin voimavara, muutenkin kuin muuttoapuna. En ole koskaan oppinut nopeammin kuin eri-ikäisiltä ihmisiltä, enkä koskaan tehokkaammin kuin eri mieltä olevilta ihmisiltä. Nauti ystävistäsi. Ystävyyssuhteiden eteen voi kyllä työskennellä, mutta hyviä ystäviä, omaa heimoaan, ei lopulta löydä kuin silkalla taivaallisella tuurilla.

Joskus on syytä kuunnella vanhempiaan. Kokeneemmilta saa hyviä käytännön vinkkejä. Vanhemmat tietävät kokemuksesta, että sitä nukkuu sikeämmin pieni pesämuna tilillä ja että hammaslääkärillä käyminen voi maksaa lentolipun verran. Muista silti, että yhteiskunnan kehittämisessä ja tulevaisuuden pohtimisessa hekin turvautuvat tuttujen näkemyksiin, Googlen tietoihin ja Turun Sanomiin. Samalla viivalla ollaan.

Viimeinen ohje: keskity vain sellaisiin asioihin, joihin voit itse vaikuttaa, ja jos onnistut siinä, kuuntelen mielelläni miten sen teit.

Vielä kerran onnea, ja tervetuloa!

Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä totesi Ylen haastattelussa, että ylioppilaskirjoituksia pitäisi kehittää. Uutisen kärki oli kirjoitusten lakkauttamisessa, mutta Pitkälä puhui myös vaihtoehdosta lisätä kirjoitusten painoarvoa korkeakoulujen opiskelijavalinnassa.

Lukio-opetukseen vaikuttaa suorasti tai epäsuorasti ainakin neljä asiaa:
1. Opetussuunnitelma, jonka sana on velvoittava, mutta jonka toteuttamista ei käytännössä valvo kukaan (ei, kouluissa ei ole tarkastajia). Opettajien vapaus on suuri, eikä se ole pelkästään huono asia.
2. Ylioppilaskirjoitukset, joita läpäisemättä ei voi saada ylioppilaslakkia ja joiden arvosanat ratkaisevat alasta riippuen joko suoraan tai yhdessä pääsykokeiden kanssa jatko-opintopaikan. Ylioppilaskokeet ohjaavat opetusta, sillä opettajat valmentavat opiskelijoita niihin. Tämä kaventaa opettajien vapautta.
3. Opettajainkoulutus ja opettajien täydennyskoulutus. Täydennyskoulutukseen ei välttämättä ole rahaa.
4. Korkeakouluopiskelijoiden valintaperusteet. Näillä on yllättävän paljon merkitystä.

On pakko tunnustaa, että olen ylioppilaskirjoitusten fani. Se johtuu siitä, että ylioppilaskokeet ovat harvoja kokeita, jotka tarkastaa kaksi ihmistä – opettajan esitarkastuksen lisäksi vastaukset lukee ylioppilastutkintolautakunnon sensori. Yksittäisen opettajan valta kasvaa ja opiskelijoiden yhdenvertaisuus vaarantuu, jos ylioppilaskirjoituksista luovuttaisiin ja samalla pyrittäisiin kasvattamaan lukion arvosanojen painoarvoa jatko-opintojen opiskelijavalinnassa. Eroja kurssisuoritusten arvioinnissa on sekä lukioiden välillä että niiden sisällä.

Ylioppilaskirjoituksia moititaan lukion kehittämistä estäviksi, mutta ne toimivat myös kirittäjänä. Parhaillaan ylioppilaskirjoituksia uudistetaan sähköistämällä ne vuoteen 2019 mennessä kokonaan. Juuri siksi, että ylioppilaskirjoitukset ohjaavat niin vahvasti lukio-opetusta, ne ovat myös erinomainen keino pakottaa uudistuksia lukioissa. Pehmeät ohjauskeinot auttavat heihin, jotka olisivat halukkaita uudistuksiin jo muutenkin. Voi olla, että sähköisyys tuli lukioihin liian myöhään, mutta nyt se on joka tapauksessa käsillä. Ylioppilaskirjoitusten muuttuminen ei edelleenkään muuta opetusta, jos opettaja ei niin halua, mutta ainakin opetuksen tuloksia voi tarkastella koko ikäluokan taitoa mittaavissa päättökokeissa.

Suurimpaan osaan jatko-opintopaikoista valitaan hakijat sekä ylioppilastodistuksen että valintakokeen perusteella. Eikö nykyinen asiaintila ole varsin hyvä, kun opiskelijalle on hyvin sujuneista ylioppilaskirjoituksista lähtöpisteinä hyötyä jatko-opintopaikan saavuttamisessa, mutta kirjoituspäivänä epäonnistuminen ei merkitse sitä, että tie opiskelupaikkaan nousisi lopullisesti pystyyn? Järjestelmä palkitsee sekä puurtajat että myöhäisherännäiset. Sen jälkeen kyvyt ja motivaatio ratkaisevat. Lisäksi monelle alalle voi päästä avoimen yliopiston väylän kautta.

Myönnän, että ainesisältöjen hallitseminen voi aiheuttaa kilpajuoksua ylioppilaskirjoituksia kohti. Siinä tapauksessa ongelma ei välttämättä ole ylioppilaskokeisiin valmistautuminen tai kokeiden stressaavuus sinällään, vaan vaadittavien sisältöjen laajuus.

Kun ylioppilaskirjoituksia kehitetään, sitä ei voi tehdä vain tulevaisuuden työelämän ja jatko-opintojen näkökulmasta. On opiskelijoille ja opettajille oikeudenmukaista, että kokeeseen voi valmistautua huolellisesti lukion aikana. Se ei vie tilaa pois oivalluksia vaativilta tehtäviltä. Useassa Suomen lukioista ei ole mahdollisuutta järjestää suurta määrää syventäviä tai soveltavia kursseja, vaan opiskelijat ovat pääasiassa valtakunnallisten kurssien varassa. Myös heidän on voitava tiedoillaan pärjätä kokeessa.

Opinto-ohjaajana koen, että ongelmana koulumaailmassa ei ole uudistusten puute vaan niiden vauhti. Ostan pätkiksen ja limsapullon sille opetusministerille, joka tyytyy yhden hallituskauden tarkastelemaan edellisten hallitusten uudistusten tuloksia. Lukioissa on käynnissä sekä ylioppilaskirjoitusten sähköistäminen että opetussuunnitelmauudistus. Korkeakoulujen opiskelijavalintaa on uudistettu merkittävästi säätämällä ensikertalaiskiintiöt pakollisiksi. Alakohtaiset valintaperusteet tulevat usein vain puolta vuotta ennen yhteishakua. Korkeakoulujen valintaperusteet olisi hyvä olla selvillä jo silloin, kun lukion aloittaa, erityisesti jos opintomenestyksen painoarvoa opiskelijavalinnassa kasvatetaan.

 

Kannatan totta kai ylioppilaskirjoitusten kehittämistä – hölmöähän sitä olisi vastustaa. Jos sen sijaan aletaan pohtia niiden lakkauttamista tai päinvastoin painoarvon lisäämistä korkeakoulujen opiskelijavalinnassa, on seurauksia pohdittava tarkoin. Korkeakoulujen pääsykokeissa varmasti riittää kehittämistä, ja esimerkiksi soveltuvuuskokeet voivat olla hyödyllisiä alalle motivoituneiden opiskelijoiden löytämiseksi. Niitä kannattaa uudistaa, mutta sen voi tehdä jo nyt ylioppilaskirjoituksista huolimatta.

humanistiploki

Menkööt. Tulkoot. Tässä seison kulttuurin etuvartiossa, kun en muutakaan voi. Luottamusta löytyy. Sivistys on luotu vuosisatojen aikana, eikä sitä onnistu pari pölhöä muutamassa vuodessa pesemään pois.

Vielä luotan demokratiaan. Taipuu, vaan ei taitu. Kiitos oppositio. Hyvinä hetkinä pidän kaikista puolueista. Perussuomalaisistakin, kun satun olemaan pienessä hiprakassa ja kallistan päätäni. Karavaani kulkee, vaikka välillä ottaa sydänalasta

* * *

Ihmisarvo ja hitunen ymmärrystä. Muuta ei tarvita. Sen tiesi jo Immanuel Kant, ja se toinen, jonka nimeä en muista. Mutta hän asui torpassa. Typeryksille ei pidä antaa sijaa. Ihminen päämääränä on muutakin kuin kahvikupillinen Essolla. Tarvitaan mahdollisuuksia, ei litistämistä. Aloittakaa lapsista.

Vanha kansa tiesi kaikenlaista. Me tiedämme usein enemmän, eikä tietoa voi enää kätkeä rohdinpaidan laskoksiin. Oletko yrittänyt parantaa tulehdusta kurkumalla? Maailmamme kannattaa rakentaa riippumattoman tiedon majakaksi, eikä repiä opastajaa kivi kiveltä pois. Lasse Mårtenson.

* * *

Sananen kansainvälisyydestä. Aina löytyy niitä, jotka haluavat käpertyä itseensä. Mitä on pelkkä Suomi Suomessa? Se on keskustelu Jussi Halla-ahon seinällä, missä käskyttäjät versovat taskuistaan nationalisteja kuin taikuri kaneja.

Menneessä ei voi elää. Huomista ei tarvitse pelätä. Minä uskon historian tuntemiseen, tieteeseen ja kehityksen ruoskaan. Taiteen voimaan. Ilmastonmuutokseen, jonka ihminen on aiheuttanut. Timo Soiniin en usko, mutta hänen täytyy olla olemassa, koska sain lainaksi tämän oudon puheenparren. Sellainen olen, muuksi en ala. Yksinkertainen kansalainen, ihmisten ystävä.

Kansalaisaloite äitiyslain muuttamiseksi kerää allekirjoituksia 28.5. asti. Lain tavoitteena on parantaa naisparien ja lapsen asemaa käytäntöjä helpottamalla. Laki on valmisteltu edellisen hallituksen aikana, mutta se kuului kaatuneen kristillisdemokraattien vastustukseen.

 

äitiyslaki

Kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa 28.5.2016 asti. Graafissa näkyy äitienpäivän kannatuspiikki.

 

Olen itse elänyt suojatun, puusilmäisen elämän. En ole koskaan joutunut toteamaan, että yhteiskunta jossa elän, kohtelee minua lainsäädännön silmissä räikeästi eri tavalla kuin muita. Minun ei ole oikeastaan tarvinnut ikinä selitellä mitään, sillä olen keksityn keskitien mukainen.

Monet ihmiset joutuvat ottamaan elämänsä aikana riskejä. Heidän pitää piilotella itseään, sillä he pelkäävät toisten reaktioita, tai he voivat kävellä häpeilemättä pystypäin ja kestää jokainen paskamyrsky mikä tielle osuu. Ne ovat riskejä, jotka ovat juuri ihmisen elämän suuruisia. Jossain on pyydetty papin siunausta liitolle, ja jossain on pappi siunannut. Jossain on samaa sukupuolta oleva pari päättänyt hankkia yhteisen lapsen ja ympärillä on ollut ihmisiä jotka tukeneet heitä siinä. Siviilirohkeutta tilanteessa, jonka ei pitäisi sitä vaatia.

Minulta löytyy paljon ymmärrystä näiden kysymysten parissa kamppaileville, mutta hyvin vähän heille, jotka katsovat oikeudekseen paheksua toisten ihmisyyttä, elämäntapaa tai valintoja – usein vielä vedoten lasten etuun. He varaavat paljon oikeuksia, mutta ovat valmiita hyväksymään vain harvoja velvollisuuksia muita ihmisiä kohtaan. Eettinen käytäntö tuskin kestää tiivistä tarkastelua.

Me elämme jatkuvasti muiden ihmisten hyväntahtoisuuden varassa. Olisi kurjaa ajatella, että hyväntahtoisuus loppuu, kun siirrymme monen ihmisen elämän kannalta merkityksellisimpiin asioihin: rakkauteen, parisuhteisiin, lapsiin ja hyvän elämän toteutumiseen. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei katso muuta poliittista ajatussuuntaa, vaan siihen kykenee halutessaan jokainen eduskuntapuolue kokoomuksesta vasemmistoliittoon. Seksuaalivähemmistöjen kohtelun paraneminen on suurin yksittäinen esimerkki siitä, että ajat voivat muuttua paremmiksi ja yhteiskunta voi kehittyä. Jokaisen periaatteen pitää myös siirtyä arkipäivän käytäntöjen tasolle.

Seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeudet ovat Suomessa tänä päivänä merkittävästi paremmat kuin aiemmin. Se ei silti ole syy ajatella, että olemme saavuttaneet riittävästi, vaan tilaisuus kysyä, mitä me voimme vielä tehdä. Tasaveroisen kohtelun pitää olla aidosti tasaveroista. Nolointa julmuutta muiden ihmisen taholta on se, joka saa ärsykkeensä toisten rakkaudesta. Siksi allekirjoitin tänään kansalaisaloitteen äitiyslaiksi.

Näin paremman johtamisen päivänä pohdin, mitä taitoja ja ominaisuuksia johtajilta pitäisi edellyttää. Olen elämäni aikana ollut useassa työpaikassa johdettavana ja saanut itse harjoitella johtamista vapaaehtoistyössä partiossa. Kaikesta oppii. Olen kiitollinen lukuisille pomoilleni, sekä naisille että miehille (ja ei, sukupuolella ei ole merkitystä).

Johtajat mielletään seurallisiksi tiimihengen puhaltajiksi tai kasan päällä kököttäviksi jöröiksi. Hyvän lopputuloksen määrittely on helppoa, mutta toteutus on perhanan hankalaa. Löytäkää yhteiset arvot, motivoitukaa, puhaltakaa yhteen hiileen ja korjatkaa työn hedelmät joko matkalla pankkiin tai hyvin toteutuneen vapaaehtoisprojektin muodossa. Olen vuosien varrella miettinyt, missä kaikessa voi mättää. On mahdollista harjoitella, laatia aikatauluja ja hankkia teknisiä vimpaimia, mutta nyt ajattelen tunteita.

Tunnetila, jonka itse vahvimmin liitän johtamiseen, on yksinäisyys. Yhteisöön virittäytyminen ja alaisten arvojen aistiminen vaatii välttämättä toisten huomioimista. Muita on vaikea ymmärtää, jos pitää itseään aina muita fiksumpana. Toisaalta yhdessäoloon liittyy välttämättä myös yksinäisyyttä.

Objektiivisuus on vaikeaa, jos haluaa takertua alaisten hyväksyntään. Päätökset eivät synny vain miellyttämällä. Johtajan on otettava riski herättää epämiellyttäväkin tunteita ja uskallettava ravistaa. Toiminnan tarkastelu on vaikeaa symbioosissa ryhmän kanssa. Toisinaan on kuljettava yksin nähdäkseen pitkälle eteenpäin.

Yhteinen käsitys oikeudenmukaisuudesta ei synny automaattisesti. Joskus sadan ihmisen yrityksessä on 99 työntekijää jotka tietävät toimitusjohtajaa paremmin mitä kulloinkin pitäisi tehdä. On alaisia, jotka pitäisi lukita kaappiin, johtajia joiden puvun kauluksista tursuaa turhamaisuus ja työyhteisöjä, jotka olisivat tuottavampia, jos ne hajoaisivat ja antaisivat jäsenilleen mahdollisuuden käyttää elämänsä johonkin hyödylliseen. Sellaisenakin hetkenä on johdettava.

Vaikka pomon on siedettävä yksinäisyyttä, kenenkään ei pidä olla yksin. Tiimissä kaikki tarvitsevat toisiaan. Yhteisen suunnan löytyminen on kiinni sekä johtajan herkkyydestä huomioida erilaiset näkemykset että alaisten taidoista ymmärtää esimiehen ja alaisen roolit. Viime kädessä pomo kantaa kuitenkin vastuun, eivätkä yhteisetkään arvot auta, jos johtajalla ei ole tarvittaessa kykyä irrottautua ja tehdä päätöksiä.

Johtaminen ei ole helppoa, se on vaikeaa. Jos ei halua johtaa, ei pidä johtaa – eikä edes tarvitse. Johtajuudelle voi yhdessä elämäntilanteessa löytyä aika ja paikka, kun taas toisessa on tyytyväinen asiantuntijatehtäviin. Kasvakaa johtajuuteen ja uskaltakaa vaatia sitä. Kun ymmärtää, ettei johtajuus ole palkinto vaan hyödyllinen ja vastuullinen rooli, on paremmin valmistautunut myös yksinäisyyden sietämiseen.

Keskisuomalaisen toimittaja Satu Kakkori muisteli nuoruuttaan ja manasi ylioppilaskirjoitukset hyödyttömiksi stressiä tuottavaksi jäänteeksi. Stressiä ei aiheuta mikään yksittäinen tekijä, vaan yksilön mahdollisuus ylipäänsä tehdä valintoja elämässään. Ylioppilaskirjoituksille sen sijaan löytyy puoltavia syitä.

Opettajilla on arvosanoja antaessaan suuri valta. Pienessä lukiossa opettaja saa päättää oppiaineessaan jokaisen kurssin arvosanan. Ylioppilaskirjoitukset ovat joitakin valtakunnallisia kokeita lukuun ottamatta ainoat kouluaikaisen kokeet, jotka arvioi kaksi ihmistä. Valmistavan arvostelun tekee oman koulun opettaja, ja arvostelun vahvistaa tai sitä muuttaa ylioppilastutkintolautakunnan sensori. Jos pisteet muuttuvat paljon, toinen sensori lukee opiskelijan vastaukset. Arvosanasta on mahdollista pyytää tarkistusarvostelu.

Ylioppilaskirjoituksilla on lukion päättökokeen lisäksi merkitystä korkeakoulujen opiskelijavalinnassa. Tämä on vain korostunut nykyisen ainereaalin aikana, jolloin yhden reaalikokeen sijaan opiskelija voi kirjoittaa useamman oppiaineen kokeet. Jos valintakokeen osuutta opiskelijavalinnoissa kasvatetaan, stressi siirtyy sinne.

Päivän kunto ei tietenkään saa olla kaikki kaikessa. Systeemi toimii, jos se palkitsee sekä pitkäaikaista puurtamista että yksilön päämäärätietoisuutta tietylle alalle pyrittäessä. Nykyisellään tietä korkeakouluun voi tasoittaa pärjäämällä hyvin useassa ylioppilaskirjoitusaineessa, mutta sisäänpääsy on mahdollista myös pelkällä valintakokeella. Ne, jotka eivät pärjää valintakokeessakaan, voivat vielä usealla alalla hakea sisään esim. avoimen yliopiston opintojen kautta. Olisi tietysti mahdollista ottaa kaikki sisään korkeakouluun haluamalleen alalle, ja pikku hiljaa evätä heikoimmin menestyneiden opinto-oikeutta. Silloin paine siirtyisi opiskelupaikan saavuttamisesta opiskelupaikan säilyttämiseen, taloushuolien ja urastressin lisäksi.

Elämästä ei selviä stressittömästi, ja sen hallitsemista on hyvä harjoitella. Päättäkokeet eivät ole kohtuuttomia. Yksittäisen kokeen aiheuttamaa stressiä paljon tärkeämpää on huolehtia siitä, ettei yksilön stressi aiheudu yhteiskunnan rakenteellisista tekijöistä, jotka sulkevat portteja ja joiden muuttaminen on hidasta. Pitääkö opiskelupaikan saavuttaakseen osallistua kalliille valmennuskurssille? Voinko vaihtaa ensimmäisen opiskelupaikan jälkeen opiskelemaan toista alaa? Onko valmistuakseen pakko ottaa opintolainaa? Sitovia päätöksiä ei pitäisi joutua tekemään liian nuorena eikä taloudellisessa paineessa. Siinä nykyisen hallituksen politiikka mm. opintotuen suhteen on avainasemassa. Stressin sietää, kunhan on aina mahdollisuus valita alansa uudelleen varallisuudesta ja taustasta riippumatta.

Ylioppilaskokeen valvominen on maailman tylsimpiä työtehtäviä. Kaikkien on oltava hiljaa. Kysymyksiin ei saa vastata. Samean hiljaisuuden rikkoo, kun saattaa kokelaita yksi kerrallaan vessaan. Kokelaat eivät saa nousta pulpetistaan ilman syytä, joten valvojat käyvät nostamassa pudonneet vastauspaperit, kynät ja nenäliinat. Kaikkia ympäröi koskemattomuuden kehä. Niiden tuntien ajan kokelas saa leikkiä kuninkaallista.

 

pencil

Kuva: Dvortygirl (CC BY-SA 2.0)

 

Kokeessa on myös toinen puoli. Siinä on jotain hyvin erityistä, kun kymmenet kirjoittajat keskittyvät omiin vastauksiinsa ja suorittavat rutiinejaan. Jotkut ovat tuoneet mukanaan pelkän mehupullon ja kynän, ja vaatteilla voisi lähteä suoraan baariin. Toisilla on mukanaan satakuntalaisten häiden verran eväitä ja päällään mukavat verskat. Villasukat ovat suosittuja. Kynät suhisevat papereissa. Liikuntasalin ilmastointi hurisee ja puhaltaa lisää kylmää ilmaa. Joku kääriytyy vilttiin.

Ylioppilaskirjoituksilla on Suomessa suuri merkitys, sillä hyvät arvosanat tasoittavat tietä korkeakouluihin. Elämässä voi toki pärjätä hyvin ilmankin, ja sitä tulee nuoria katsellessa mietittyä. Kokeissa mitataan koko lukion aikana, ja jo aiemminkin, opittua. Henkinen paine voi käydä suureksi. Kokelaiden on viimeistään salissa ylitettävä omat pelkonsa oppiaineissa pärjäämisestä, ja siinä riittää kun luottaa hankittuihin taitoihin. Kissanpennuista kasvaa tiikereitä. Opettajat ovat parhaansa mukaan valmistaneet opiskelijat koitokseen, mutta suurin osa työstä on silti tehtävä itse.

Vaikka jokainen kokelas on täysin yksin omien ajatustensa kanssa, olemme silti osa suurta massaa. Suurimmissa kokeissa, äidinkielessä ja englannissa, suoritusmäärät lasketaan kymmenissä tuhansissa. Samaan aikaan koetta siis tehdään kaikissa lukioissa. Kokemus jännityksen tunteesta kokeissa pärjäämisestä yhdistää jokaista suomalaista ylioppilasta, turtumus kokeiden valvomisesta opettajia, ja vastuu kokeiden järjestämisestä rehtoreita. Se on iso juttu, eikä ole yhdentekevää miten järjestelyt sujuvat.

Kun ylioppilaskokeet vähitellen ensi syksystä alkaen sähköistyvät, valvojien työ jonkin verran muuttuu. Lyijykynän tekninen vika on korjattavissa vielä melko helposti, mutta nyt on opeteltava uusia rutiineja. Silti ylioppilaskirjoituksilla on yhä sama merkitys yksilölle. Helpotuksen tunne, kun pääsee salista pois etenkin viimeisen kokeen jälkeen. Jälkipelit kavereiden kanssa, kun käy sattumuksia läpi. Tulokset, valmistuminen – ja sitten kohti jotain uutta.

Jaakko Kiander toi ilmi vuonna 2000 ilmestyneessä, Suomen edellisen laman leikkauksia käsitelleessä tutkimuskoosteessaan Laman opetukset (VATT 2000), että alttiimpina leikkauksille olivat ne etuudet, joille ei ollut selvää eturyhmää yhteiskunnassa.

Julkaisussa on mukana taulukko, mihin väestöryhmiin 1990-luvun leikkaukset pahimmin kohdistuivat:

häviäjät

 

Hyvässä valtiossa jokainen ääni kuuluu – sen ei tarvitse olla mölinää ja huutoa, vaan yhteiskunnan kehittämistä tasapuolisesti. Väärin leikkaamalla on mahdollisuus tyriä paitsi tulevaisuuden kasvu myös kansalaisten edellytykset osallistua yhteiskuntaan.

Menneeseen ei voi enää vaikuttaa, mutta siitä voi oppia jotain. Nyt suunniteltuja menoleikkauksia kannattaa pohtia näistä kolmesta näkökulmasta:

 

  1. Valinnanvapaus

Leikkauksilla ja etujen heikennyksille on vaara keskittyä heihin, joilla harvemmin on vapaus valita osaansa. Lastentarhanopettaja ei voi kilpailuttaa palkkaansa ja siivooja ei voi kieltäytyä työstä huonojen ehtojen vuoksi. Loukkaantuminen on hyvätuloisten etuoikeus. Köyhät, pienituloiset ja muut joilla on vain vähän valinnanvaraa, keskittyvät lähinnä pärjäämiseen.

Kaikki elämässä ei ole vain oman ponnistelun tulosta. Usein meistä ne, joilla menee parhaiten, hyötyvät olemassa olevista rakenteista kaikkein eniten. Olisi löyhäpäistä väittää, että useita tuhansia euroa kuukaudessa ansaitseva kärsii kohtuuttomasti korkeasta verotuksesta. Palkkatulon verotus toki kiristyy tulojen nousun myötä, mutta eikö enemmän kärsi se, jolla ei ole työtä tai joka joutuu maksamaan korkeaa vuokraa pääkaupunkiseudulla paljon pienemmästä palkastaan? Eroja säästökuurin osumisessa on myös ammattiliittojen sisällä. Esimerkiksi lomarahan leikkaaminen sattuu eniten niihin, joiden tulot ovat jo valmiiksi pienet.

 

  1. Yhteiskuntajärjestys

Kun menoja leikataan ja sovitaan tulopolitiikasta yhteiskuntasopimuksen lailla, uudistetaan aina järjestelmän rakenteita. Jos leikkauspäätökset koulutuksesta johtavat koulutuksen periytyvyyden lisääntymiseen, ne ovat epäonnistuneet. Jos yhteiskuntasopimuksen vaikutukset kohdistuvat epäreilulla tavalla pienituloisiin eivätkä luo rakenteita työlle, sopimus on epäonnistunut. Jos uutta yhteiskuntaa rakennettaessa harvojen valinnanvapaus nousee tuntuvasti, ja suuren osan ei ollenkaan tai pikemminkin heikkenee, rakennustyö on valunut hukkaan.

Kuka puhuisi siitä, miten voitot jaetaan hyvinä aikoina? Kuulostaa ja näyttää usein siltä, että voittojen karttuessa selitellään Suomen ajelehtivan kansainvälisen verokilpailun laineilla, mutta kriisin hetkellä tappiot kannetaan tavallisen palkansaajan niskoille. Valita voi toisinkin. Jos on tosiaan huolissaan kireän verotuksen vaikutuksesta investointeihin tai verotaakan kasautumisesta keskiluokalle, pitäisi edistää investointien syntymistä, panostaa koulutukseen ja puuttua vimmalla ja voimalla myös rikkaiden verovälttelyyn.

 

  1. Oikeudenmukaisuus

Oikeudenmukaisuutta voi ajatella vaikka solidaarisuutena. Minulle kelpaa kirjailija Susanna Alakoskelta poimimani määritelmä: solidaarisuus on sitä, että minulla menee hyvin, kun sinulla menee hyvin.

Ymmärrän kyllä, että paljon töitä tekevää pienituloista oma tilanne ärsyttää. Näyttää siltä, että osa elää tuilla, kun itse yrittää tehdä kaikkensa oman elintasonsa nostamiseksi. On median ja tutkijoiden vastuulla, että kuva todellisuudesta muodostuu mahdollisimman oikeaksi. Poliitikkojen vastuulla taas on, että maassa makaavia ei kuriteta kepillä, ja että jokainen hyvätuloinen osallistuu oikeudenmukaisessa suhteessa vakaan yhteiskunnan rahoittamiseen.

Oman äänen käyttäminen ja äänensä kuuluville saaminen ei ole demokratiassa kiinni vain viitseliäisyydestä. On etuoikeutettujen tehtävänä valvoa, että kaikilla on siihen tilaisuus. Kenen ääni sinä olet?

Politiikka on rikki. Valtio on rikki. Leikataan osa pois ja paikataan loput purukumilla. Nykyinen valtiopuhe ärsyttää.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että valtiossa piilee useammin asioiden ratkaisu, kuin uusia ongelmia. Byrokratia voi toki paisua, mutta jos ottaa lähtökohdaksi hallinnon olevan liian suuri, hidas ja tehoton, pitää kertoa millä muulla tavoin me saavutamme tavoittelemamme arvot.

Nykyinen valtiopuhe ulkoistaa vastuun kansalaisille. Korkeakoulututkinnosta haaveillaan henkilökohtaisena investointina. Työmarkkinoiden toimimattomuus on työttömän vika. Valtio on rikki, kiinni, varaton ja kateissa – valitettavasti numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Asian voisi kääntää myös niin, että koulutus on valtion satsaus kansalaistensa menestymiseen, ja täystyöllisyys – ei kuitenkaan työntekijän hyvinvoinnin kustannuksella – tavoiteltava työvoiman ammattitaitoa ylläpitävä päämäärä. Siitä on aika kauan, kun olet kuullut päätösten perusteina ainuttakaan yhteiskunnan kehittämisen kannalta kestävää argumenttia. Jotain tavoitetta, jossa valtio, me yhdessä, olisimme tärkeä toimija. Suomi on vapaa maa – miten kaikkien vapautta voisi olennaisesti lisätä? Koulutuksen periytyvyys on historiallisen matalaa – miten voimme entisestään lisätä koulutuksen saatavuutta? Suomalaiset haluavat tehdä töitä – miten voimme tarjota työtä mahdollisimman monelle?

Millaisena valtio nyt näyttäytyy? Se on tomera hoputtamaan nuoria ja kerskumaan omalla menestyksellään, toisaalta vähän hidas liikkeissään toimimaan vaikkapa verovälttelyä vastaan. Toisinaan se on suorastaan vihamielinen julkista hallintoa – siis omaa hallintoaan – kohtaan, eli sitä tahoa, jonka palveluksessa olevien virkamiesten pitäisi valtioapparaattia kehittää. Konsultille on sijansa, mutta hänellä ei voi korvata pysyvää työntekijää. Tälle joku keksi taannoin sanankin: heppoistaminen. Nyt näyttää siltä, että johtajat tulevat töihin haukkumaan alaisensa ja vaatimalla mahdottomia kuin pikkulapsi hiekkalaatikolla: “ei halua punaista lapiota, haluaa sinisen lapion. Ei halua lapiota!” Ei ehkä oikein haluaisi kansalaisiakaan.

Joku voi tietysti väittää, että Suomesta tuli maailman vauraimpiin ja tasa-arvoisiin kuuluva maa täysin sattumalta ja ilman suurta visiota. Siinä hän olisi tietysti oikeassa. Suomalainen konsensus on osittain kansallinen myytti, jota hellimme kunnes siitä ei ole enää jälkeäkään. Se ei tarkoita, että meillä ei olisi tärkeitä arvoja, joiden toteuttamisessa me voimme edelleen parantaa. “Suuret asiat on jo saavutettu”, on aneemisin yhteiskunnallinen puheenvuoro, mitä on kuunaan kuultu.

On tietysti helppo lähteä mukaan leikkauspuheeseen. Vielä helpompaa on kuunnella toisen puhetta, ja seistä itse vieressä kuin sanat unohtanut tiernapoika. Suunta voi olla toinenkin. Hallituspuolueitakin äänestäneet voivat kysyä edustajiltaan, millainen Suomi on 30 tai peräti 50 vuoden kuluttua. Millaiset arvot he haluavat jättää jälkeensä? Millainen on suomalainen perusturva tällä vuosisadalla? Miten valtio toi auttaa yksilöä kasvamaan ja saavuttamaan tavoitteensa? Mitä vapaus merkitsee? Millä harteilla me seisomme?

Näin Kimmo Kiljusen A-Studiossa puhumassa työeläkeindeksin palauttamisesta palkkatasoindeksiksi, ja mieleeni tuli lusikoita ajatuksen voimalla taivuttava Uri Geller. Kun Geller vuonna 1974 teki Suomen televisiossa silmänkääntötemppujaan, väestöllinen huoltosuhde oli maailman parhaimpia ja eläkemaksut verraten pieniä. Nyt työikäisiä on suhteessa selkeästi vähemmän ja eläkemaksut korkeampia. Miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään?

 

urigeller1

 

Kiljunen on mukana kansalaisaloitteessa, jonka tavoitteena on vaihtaa eläkeindeksi seuraamaan kuluttajahintojen muutoksen sijaan palkkojen nousua. Käytännössä eläkkeet kasvaisivat, ja nyt kiistellään siitä, kuka joutuisi maksamaan laskun. Eläkepolitiikka on vaikea laji. Samanaikaisesti pitäisi turvata ylisukupolvinen oikeudenmukaisuus ja huolehtia oman ikäluokan eduista vaikuttamatta kuitenkaan liian ahneelta. Eläkkeistä puhuminen on silti välttämätöntä. Me olemme Suomessa viimeisen sadan vuoden aikana tehneet kaikkemme, jotta ihminen saisi elannon senkin jälkeen, kun hän on vanhuuden tai sairauden vuoksi menettänyt työkykynsä. Siitä kannattaa pitää kiinni, mutta sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla.

 

Kiljunen sanoo, että:

  1. Eläkejärjestelmän tehtävä on ylläpitää työuran aikana ansaittu tulotaso

Tulotason pitää olla mahdollisimman hyvä, mutta vain ottamalla huomioon eri sukupolvien eläkerasitus ja –tulo. Tarkoitukseni ei ole kehua pieniä eläkkeitä, sillä kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään vanhuutta köyhyydessä. On myös surkeaa, että pienet eläkkeet ovat keskittyneet naisille. Pienituloisten eläkeläisten eläkettä voisi parantaa nostamalla takuueläkettä, kuten on ehdotettu.

 

urigeller2

 

Eläkkeen suuruuteen vaikuttavat monet muutkin politiikan lajit. Sosiaali- ja terveyspolitikalla vaikutetaan siihen, että ihmisten työurat ovat pitkät, eikä työkyvyttömyyseläkkeelle jouduta syistä, jotka olisivat ennalta ehkäistävissä. Hyvä päivähoitojärjestelmä ja tasa-arvoinen työelämä mahdollistavat kaikille tasapuolisen tilaisuuden kartuttaa omaa eläkettään. Työmarkkinapolitiikalla ja verotuksella vaikutetaan siihen, että tuloerot eivät kasva liikaa ja että työnteko Suomessa kannattaa. Kyse on siis paitsi sukupolvien välisestä myös sukupolven sisäisestä solidaarisuudesta. Epätasa-arvo työmarkkinoilla heijastuu myös eläkkeisiin.

Eläkkeet kyllä jäävät jälkeen palkoista, jos eläkeaika jatkuu pitkään. Elämän loppupuolella ihminen kuitenkin tarvitsee vähemmän rahaa. Hoivapalvelut voidaan turvata muullakin tavoin. Nuorempien ikäluokkien eläkkeet ovat suuremmista eläkemaksuista huolimatta vanhempiemme eläkkeitä pienempiä. Työuran aikana ei pitäisi joutua käymään vanhempiensa kukkarolla.

 

  1. Eläkerahastoissa on valtavia omaisuuksia

Kun Kiljunen nyt kertoo eläkerahastojen kasvavan niin ja niin monta tuhatta euroa minuutissa, kuinka monta markkaa minuutissa eläkevastuut kasvoivat eläkevaroja nopeammin huoltosuhteen huippuvuosina. Rahastoja on kerrytetty syystä, ja eläketurvakeskuksen mukaan rahastot tyhjenisivät indeksiä muuttamalla 2060-luvulle mennessä.

 

väestö1_stat

 

Sixten Korkmankin sen on myöntänyt: vanhemmat suomalaiset ovat maksaneet työuransa aikana liian vähän eläkemaksuja eläkkeidensä tasoon verrattuna. Rahastojen kasvattaminen 1990-luvulta lähtien ei siis ole ollut kohtuutonta pienentämään nuorempien maksutaakkaa. Heikki Hiilamo on todennut saman ja huomauttanut rahastojen olevan tärkeä osa Suomen julkista taloutta.

Kiljunen pitää epäilyttävänä, ettei kaikkia eläkerahoja sijoiteta Suomeen. Se on tuskin tarpeellistakaan ja sijoitukset hajauttamalla saavutetaan vakaampi tuotto. Eläkeyhtiöiden on tietysti toimittava vastuullisesti. Eläkevaroja ei tarvitse kartuttaa kävelemällä muiden kylkiluilla.

Ei ole ollenkaan selvää, että sukupolveni tulee olemaan edellisiä ikäluokkia vauraampi. Työurat ovat katkonaisia, ja joillakin aloilla vakityöstä voi vain haaveilla. Osa meistä saa perintöä, mutta eivät suinkaan kaikki – eikä hyvinvointivaltiossa sen varaan pidä muutenkaan laskea. Järjestelmän on toteutettava sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta. Jokaiselle ikäkaudelle ja elämäntilanteelle on oma politiikkansa, mutta jätetään ne silmänkääntötemput sinne menneille vuosikymmenille.