Kirkkojen kellot soivat ihmisyyden puolesta

Muualla tapahtuvan kärsimyksen seuraaminen on länsimaisen ihmisen jokapäiväinen seuralainen. Sen sijaan, että olisimme Suomessa voimattomia hallitsemaan omaa elämänpiiriämme, meillä on ollut onni periä vakaa maa vakaana aikana. Sen eteen ei tarvitse tehdä juuri mitään.

Kyse ei ole siitä, että sodasta ei haluaisi lukea, koska se häiritsee arkipäivän askareita. Se on piinallista siksi, että asialle voi tehdä niin vähän. Yksikään aamun sanomalehden äärellä vierähtänyt kyynel, joka ei johda tekoon, ei vähennä kärsimystä Aleppossa. Ahdistus ei pysäytä hyökkäystä Gazaan. Kaikki mieleen tulevat kysymykset ja lauseet ovat banaaleja siksi, että itse asiakin on. Se on väljähtynyttä, arkipäiväistynyttä muiden ihmisten tuskaa, ja se kouraisee.

Osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnista on tällä viikolla Kallion kirkon esimerkistä alkanut soittaa saattokelloja joka päivä klo 17 Aleppon uhrien ja Syyrian sodan vuoksi. Se on harvinainen ele. Kirkonkelloja on perinteisesti käytetty herättämään yhteisöä johonkin asiaan. Useat seurakunnat ovat jo lähteneet mukaan, ja toivottavasti ele vielä yleistyy.

Jos kansallisvaltiot, ja etenkin suurvallat tai suurvaltastatukseen pyrkivät maat, kääntyvät vielä vahvemmin toisiaan vastaan, ja ylikansalliset järjestöt ovat joko haluttomia tai voimattomia toimimaan rauhan puolesta, vastuu siirtyy kokonaan rajat ylittäville ei-valtiollisille toimijoille. Kirkosta puhellaan kaikenlaista, mutta se on vielä tänäkin päivänä se taho, jonka kellot soivat voimakkaimpien joukossa ihmisyyden puolesta. Kirkon suon heille, jotka näkevät sen tehtävänä tuoda mahdollisimman monen toimintansa pariin jakamaan ajatuksia ja ymmärtämään toisia. Kirkko ei rajoita elämää, vaan yhdistää ja suojelee sitä.

En voi tehdä juuri muuta kuin toivoa. Pyydän, että hallitus vetoaa ja toimii yksittäisten valittelujen lisäksi voimakkaammin rauhan puolesta. On hienoa, että esimerkiksi kansainvälinen uutistoimisto BBC uutisoi suomalaisten seurakuntien myötätunnon eleestä, mutta se ei kuitenkaan riitä. Vielä hienompaa olisi, jos pehmeiden keinojen sijaan otsikoihin nousisi päättäjien raivo häpeätahraa kohtaan. Paikka ihmisoikeuksien puolustajien pöydässä on ansaittava. Tiedän, että moni yrittää, mutta yrittäkää lujempaa ja nopeammin.

Humanismia on eri näkökulmien ymmärtämisen lisäksi se, että tietää milloin nyrkki on hakattava pöytään. Joskus diplomatiassakin pitää uskaltaa käyttää voimakkaampia sanoja. Kellot soivat ihmisyyden puolesta ja kirkko suojelee yksilöitä, mutta kriisien estäminen ja pysäyttäminen on edelleen valtioiden tehtävä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *