Kirja toimittajista, eliitistä ja vallasta

luokkavallanvahtikoirat

 

Tänä keväänä ilmestyi Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjoittama Luokkavallan vahtikoirat (Into Kustannus). Kirjoittajien mukaan kirjan tarkoituksena on olla yleistajuinen opas journalismiin ja sen kautta yhteiskuntaan, itsekritiikin työkalu toimittajille ja yhteenveto journalismin merkityksestä nyky-Suomessa.

Luokkavallan vahtikoirat on kirja vallasta. Kukkala ja Purokuru lähestyvät asetelmaa suomalaisten toimittajien kautta. Valtaa on paitsi näkyvillä myös rakenteissa, ja sen käyttöä on vaikea havaita.  Toimittajat ovat portinvartijoita siinä, mitkä aiheet nousevat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuinka harva suomalainen itse asiassa löytää “virallisen” yhteiskunnallisen “keskustelun” siemeniä muualta kuin sanomalehdistä, televisiosta tai radiosta? Sukupolvien välillä kuilu on vielä suurempi. Sosiaalisessa mediassa liikkuvat suurimpien lehtien ulkopuoliset jutut tavoittavat pääasiassa nuoremmat, joiden käsitys toivottavasta politiikasta on ainakin joissain kysymyksissä hyvin erilainen kuin vanhemmilla sukupolvilla. Toimitusten sisällä valta taas kasautuu ylemmille portaille.

Suomalaisten sanomalehtien henkilöstön irtisanomiset viimeisten vuosien aikana ovat olleet surullista seurattavaa. Toimitusten koot pienenevät, lehtien sisältö samankaltaistuu ja toimittajilla on kiire. Jälki ei voi olla hyvää. Asiassa on vielä surullisempikin puoli. Kun työmahdollisuuksia on vähemmän ja työsuhteet määräaikaisia, ristiriitaisten aiheiden käsittely vaikeutuu. Tästä on kirjassa esimerkkejä.

Toisaalta kirja tuo esille heitä, jotka kokevat, ettei media nykyisellään tuo riittävästi erilaisia näkökulmia esille. Marginaaliin tunkeminen ei täytä yhteiskunnallisen keskustelun tunnusmerkkejä esimerkiksi toimeentulovaikeuksista, seksuaalivähemmistöjen oikeuksista tai mielenosoituksista kirjoitettaessa. Siinä missä toimeentulon varmuus on tärkeää jokaiselle toimittajalle, näkyvyys on elinehto eri väestöryhmille, yhteiskunnalliselle moninaisuudelle ja maailman muuttumiselle. Juuri tässä toimittajat ovat vallan saranoita. Kirjoittajat toteavatkin, että toimittamista ja yhteiskunnallista näkemystä ei voi erottaa toisistaan. Jutun näkökulman ja haastateltavien valitseminen on jo itsessään päätös viestistä.

Myös muiden ammattikuntien edustajat käyttävät valtaa määrittäessään yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Itse tunnen parhaiten opetusalan ja siellä opettajat käyttävät suurta valtaa esim. arvioinnissa. Vaikka aihetta on tutkittu ja siitä käydään keskustelua, suomalaisen opettajan työssä ihannoidaan juuri työn autonomiaa. Se pitää sisällään paitsi oppimaan ohjaamisen myös opitun arvioinnin. Tästä kirjoitan enemmän joskus toiste. Olennaista on itsesäätelyn vaikeus, oli kyse sitten toimittajista tai opettajista.

Me emme ole Suomessa samalla viivalla. Siinä missä marginaalissa toimivan haastateltavan tai työpaikassaan vaikeuksiin ajautuneen toimittajan kokemus kaltoinkohtelusta on oikeutettu, eliitin valitukseen on syytä suhtautua varauksella. Kun etuoikeutetussa asemassa oleva uhriutuu huonosta kohtelusta, kannattaa selkäydinreaktion sijaan pohtia, mistä kaltoinkohtelu johtuu. Voiko valtaa analysoida valta-asemasta käsin?

Suosittelen kirjaa kaikille puoluekannasta riippumatta. Olen monesta asiasta kirjoittajien kanssa samaa mieltä, mutta kirja olisi tärkeää ja tarpeellista luettavaa useammallekin. Se herättää ajattelemaan, millaista valtaa toimittajan työhön liittyy, mitä me näemme ja mitä jää journalismin katvealueisiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *