luokkavallanvahtikoirat

 

Tänä keväänä ilmestyi Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjoittama Luokkavallan vahtikoirat (Into Kustannus). Kirjoittajien mukaan kirjan tarkoituksena on olla yleistajuinen opas journalismiin ja sen kautta yhteiskuntaan, itsekritiikin työkalu toimittajille ja yhteenveto journalismin merkityksestä nyky-Suomessa.

Luokkavallan vahtikoirat on kirja vallasta. Kukkala ja Purokuru lähestyvät asetelmaa suomalaisten toimittajien kautta. Valtaa on paitsi näkyvillä myös rakenteissa, ja sen käyttöä on vaikea havaita.  Toimittajat ovat portinvartijoita siinä, mitkä aiheet nousevat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuinka harva suomalainen itse asiassa löytää “virallisen” yhteiskunnallisen “keskustelun” siemeniä muualta kuin sanomalehdistä, televisiosta tai radiosta? Sukupolvien välillä kuilu on vielä suurempi. Sosiaalisessa mediassa liikkuvat suurimpien lehtien ulkopuoliset jutut tavoittavat pääasiassa nuoremmat, joiden käsitys toivottavasta politiikasta on ainakin joissain kysymyksissä hyvin erilainen kuin vanhemmilla sukupolvilla. Toimitusten sisällä valta taas kasautuu ylemmille portaille.

Suomalaisten sanomalehtien henkilöstön irtisanomiset viimeisten vuosien aikana ovat olleet surullista seurattavaa. Toimitusten koot pienenevät, lehtien sisältö samankaltaistuu ja toimittajilla on kiire. Jälki ei voi olla hyvää. Asiassa on vielä surullisempikin puoli. Kun työmahdollisuuksia on vähemmän ja työsuhteet määräaikaisia, ristiriitaisten aiheiden käsittely vaikeutuu. Tästä on kirjassa esimerkkejä.

Toisaalta kirja tuo esille heitä, jotka kokevat, ettei media nykyisellään tuo riittävästi erilaisia näkökulmia esille. Marginaaliin tunkeminen ei täytä yhteiskunnallisen keskustelun tunnusmerkkejä esimerkiksi toimeentulovaikeuksista, seksuaalivähemmistöjen oikeuksista tai mielenosoituksista kirjoitettaessa. Siinä missä toimeentulon varmuus on tärkeää jokaiselle toimittajalle, näkyvyys on elinehto eri väestöryhmille, yhteiskunnalliselle moninaisuudelle ja maailman muuttumiselle. Juuri tässä toimittajat ovat vallan saranoita. Kirjoittajat toteavatkin, että toimittamista ja yhteiskunnallista näkemystä ei voi erottaa toisistaan. Jutun näkökulman ja haastateltavien valitseminen on jo itsessään päätös viestistä.

Myös muiden ammattikuntien edustajat käyttävät valtaa määrittäessään yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Itse tunnen parhaiten opetusalan ja siellä opettajat käyttävät suurta valtaa esim. arvioinnissa. Vaikka aihetta on tutkittu ja siitä käydään keskustelua, suomalaisen opettajan työssä ihannoidaan juuri työn autonomiaa. Se pitää sisällään paitsi oppimaan ohjaamisen myös opitun arvioinnin. Tästä kirjoitan enemmän joskus toiste. Olennaista on itsesäätelyn vaikeus, oli kyse sitten toimittajista tai opettajista.

Me emme ole Suomessa samalla viivalla. Siinä missä marginaalissa toimivan haastateltavan tai työpaikassaan vaikeuksiin ajautuneen toimittajan kokemus kaltoinkohtelusta on oikeutettu, eliitin valitukseen on syytä suhtautua varauksella. Kun etuoikeutetussa asemassa oleva uhriutuu huonosta kohtelusta, kannattaa selkäydinreaktion sijaan pohtia, mistä kaltoinkohtelu johtuu. Voiko valtaa analysoida valta-asemasta käsin?

Suosittelen kirjaa kaikille puoluekannasta riippumatta. Olen monesta asiasta kirjoittajien kanssa samaa mieltä, mutta kirja olisi tärkeää ja tarpeellista luettavaa useammallekin. Se herättää ajattelemaan, millaista valtaa toimittajan työhön liittyy, mitä me näemme ja mitä jää journalismin katvealueisiin.

Pohdin aluksi, että Li Andersson on tällä kierroksella huono valinta vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Tämä ei johtunut siitä, että hän ei olisi kyvykäs poliitikko tai pätevä johtamaan vasemmistoliittoa. Sen sijaan ajattelin, että olisi ollut vasemmistoliitolle parempi, jos näin suosittu ja vielä nuori poliitikko kasvaisi muutaman vuoden korkoa ennen vastuullisimpia tehtäviä. Muutin kuitenkin kantani päivässä.

Li Anderssonin suuri kannatus puheenjohtajavaalissa (miltei 62 prosenttia jäsenäänestyksen ensimmäisellä kierroksella ja 69 prosenttia toisella kierroksella) on suurimpia suomalaisissa eduskuntapuolueissa 2000-luvulla, jos yksimielisiä valintoja puheenjohtajaksi ei lasketa mukaan. Tämä takaa hänelle erinomaisen lähtökohdan yhdistää vasemmistoliitto. Lähelle pääsevät mm. RKP:n Stefan Wallin vuonna 2006, pestessään 61 prosentin kannatuksellaan vastaehdokkaansa jo suoraan ensimmäisellä kierroksella, ja vasemmistoliiton Martti Korhonen samoin vuonna 2006, voittaessaan toisella kierroksella Paavo Arhinmäen. Suuren kannatuksen pitäisi antaa hänelle hyvän lähtökohdan puolueen linjan kirkastamiseen. Myöskään ikä ei ole este. Esimerkiksi Jyrki Katainen että Paavo Arhinmäki olivat 32-vuotiaita aloittaessaan aikoinaan puolueidensa, kokoomuksen ja vasemmistoliiton, puheenjohtajina. Suurempaa nurinaa iästä en ole myöhemmin kuullut.

Anderssonia on kuvailtu julkisuudessa kompromisseihin taipumattomaksi. Puheenjohtajan ehdottomuus ei ole välttämättä huono asia. Ilman vasemmistoa eduskuntapuolueiden joukossa on vain vähän todellisia vaihtoehtoja konsensuspolitiikalle ja virkamiespolitikoinnille. Hallinnoinnin lisäksi tarvitaan idealismia ja rohkeaa uudistamista, myös poliittisen enemmistön vastavirtaan. Vaikka ei olisi yhtä mieltä kaikista vasemmistoliiton ajamista poliittisista linjauksista, siitä on vielä pitkä matka suurpääomaa suosivien puolueiden tukemiseen. Jos sydämessään kannattaa politiikkaa ja tulonjakoa, jonka voi tässä ajassa tulkita vasemmistolaiseksi, olisi syytä harkita avoimesti myös vasemmistopuolueen äänestämistä. Tässä olisi purtavaa monelle suomalaiselle äänestäjälle.

Anderssonin terävälle ja sanavalmiille analyysille on suomalaissa tv-tenteissä tilausta. Huono toimitustyö ja olematon väittelykulttuuri alentavat helposti suomalaiset puheenjohtajakeskustelut kilpahuudoksi ja piirroskilpailuksi, joista puuttuvat vain pussijuoksuosuudet. On toki valitettavaa, että puheenjohtajan kasvot kuluvat nopeasti, mutta toisaalta särmän esiintymisen varmasti toivotaan nostavan vasemmistoliiton kannatusta kuntavaaleihin ja vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Puolueen profiilin terävöittämisen myötä sieltä voi kasvaa lisää taitavia poliitikkoja, vaikka samanlaista ilmiötä tuskin tuleekaan. Anderssonista saattaa tulla jopa pitkäaikainen vasemmiston johtohahmo. Kaikkein mahdottomimpiin toiveisiin vasemmiston pelastamisesta ei tietenkään pysty vastaamaan kukaan.

Li Andersson on siis erittäin tervetullut valinta puheenjohtajien joukkoon suomalaisessa puoluekentässä. Aika näyttää, mihin suuntaan hän puoluettaan johtaa, ja miten hän onnistuu sovittamaan yhteen idealismin ja mahdollisen hallitusvastuun.

Kirjoittaja ei ole vasemmistoliiton jäsen.

Kävipä kerran niin, että kirjailija kirjoitti kolumnin tolkun suomalaisista ja tasavallan presidentti jakoi sen Facebook-sivullaan. Kolumnin sanoman voisi tiivistää niin, että hyvä suomalainen ei ole rasisti, antaa ääripäiden touhuta ja pitää hiljaa arvossa kunnon käytöstapoja. Presidentti arvojohtajana kannustaa samaan. Paha saakoon palkkansa ja kärsivällinen suomalainen voi taas nauttia yhteiskuntarauhasta. Kuulostaa sadulta, ja taitaa sitä ollakin.

niinistö_tolkku2

Siinähän sitä olisi hyvä kuljeskella, kauniina kesäpäivänä ruohonkorsi suussa tolkun suomalaisena kylänraittia pitkin. Rajojen vetäminen ihmisarvoa alentavaan törkyyn on työläämpää ja vaatii taitoa, mutta ilman sitä julkinen keskustelu saa salakavalasti kovempia sävyjä. Kohauttaminen vaatii jo nyt entistä kovempia ärsykkeitä. Toisista voi puhua todella rumasti ja typerysten kuoro säestää vieressä. Miten sellaista voi vastustaa siitä vaikenemalla?

niinistö_tolkku3

Kehityspoliittinen puheenvuoro?

Kieltäydyn ummistamasta silmiäni esimerkiksi europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon tai Rajat kiinni-ryhmän Facebook-sivuilla vellovista ihmisarvon loukkauksista. Halla-ahon tyyli yllyttää aggressiivisuuteen maahanmuuttajia kohtaan ja kommenttien moderointi on joko olematonta tai säästää tarkoituksella pahimmatkin repliikit. Se on yksi suomalaisen politiikan ja sosiaalisen median epämiellyttävimmistä piirteistä. Rajat kiinni -ryhmässä taas kansalaisten huoli muuttuu turvapaikanhakijoiden ja ”suvakkien” vastustamiseen, ajoittain vastenmielisen väkivaltaisella tavalla. Sananvapaudellakin on rajansa ja niistä on tiivistänyt hyvin esimerkiksi Saku Timonen.

hallaaho_ihm_1

hallaaho_ihm_2

Kommentteja edelliseen päivitykseen.

Tolkun suomalaisuuden, ja sitä kannattavan presidentti Niinistön, taustalla on monenlaisia arvoja. Arvojohtajana Sauli Niinistö on toisinaan helpon yksioikoinen. Vuonna 2013 hän kirjoitti, että arvot eivät tarvitse perusteluja, sillä kaikkihan me tiedämme mitä ne ovat. Kuin Rocky-elokuva, jossa kettumainen harjoittelu voidaan kelata yli musiikin soidessa. Kun ottaa itselleen arvojohtajan viitan, tarvitaan myös taitoa käydä arvokeskustelua. Muu kuulostaa heppoiselta.

niinistö_tolkku4

Arvot eivät synny tyhjiössä tai ole ristiriidattomia. Mitä epämääräisemmin me arvoista ja tolkusta puhumme, sitä todennäköisemmin niitä käytetään hyväksi sellaisessa yhteydessä, jota ajatuksen esittäjä ei alun perin tarkoittanut. Arvopuhe jää tyhjäksi, ellei arvoja avata. Näkemykset perustelevalla tekstillä on tapana paisua pitkäksi hyvästä syystä. Yhteiskunnallisen keskustelun moniulotteisuudesta ja käsitteiden määrittelyn merkityksestä on avannut hyvin mm. filosofi Ville Lähde kirjassaan Paljon liikkuvia osia.

Arvojohtajuuteen kuuluu sekä rajanveto rasismiin ja väkivaltaan että yhteiskunnallisen keskustelun nyanssien ymmärtäminen. Arvokeskustelua ei voi silotella tolkkupuheella ja peittää kestopäällysteellä, vaan sitä pitää jatkuvasti käydä. Mikä on toivottavaa? Mikä ei ole hyväksyttävää ja miksi? Demokratiassa elämä versoaa joka puolelta asfaltin raoista. Kaikenlaisia satuja voi keksiä, mutta vastuu on sillä joka niitä kertoo.

Niin se tapahtui. Sain tarpeekseni välttelystä. Kuuntelin taustalla pyörivää A-studiota, jossa ulkoministeri Timo Soinia haastateltiin Suomen ilmapiiristä, turvapaikanhakijoista ja rasismista. Toimittaja pyysi Soinilta lausuntoa perussuomalaisten väitetystä rasismista.

Toimittaja: Ja tästä [ensimmäisestä vastauksesta] voi jollekin tulla sellainen olo, että et ota tarpeeksi montaa askelta pois rasismista.

Timo Soini: Se on täyttä soopaa. Tämä keskustelu jota heitetään perussuomalaisten, ja usein minunkin päälle, on poliittisesti tarkoituksenmukaista. Me olimme eduskuntavaaleissa Suomen toiseksi suurin puolue, ja se oli kansan tahto, äänestäjien päätös. On täysin järjetöntä väittää, että joku puolue joka on näin iso, olisi rasistinen tai sen puheenjohtaja.

soini.png

Puolueen puheenjohtajan vastaus kesän ja syksyn tapahtumiin oli haparoiva. Puolueen kannatus ei kerro sen rasistisuudesta suuntaan eikä toiseen, ja vaikka kertoisikin, eivät perussuomalaiset gallupien valossa enää ole Suomen toiseksi suurin puolue. Ja olen kuitenkin politiikan seuraajana ymmärtävämmästä päästä. Suhtaudun kansakunnan politiikkaan kuin yhteiseen ruokapöytään. Arki ja juhla vaihtelevat, mutta siinä on silti nökötettävä. Poliitikan pöytätapoihin taas kuuluu vastuun ymmärtäminen. Se on hyväksyttävän käytöksen rajan vetämisen ohella olennaisesti johtajan tehtävä.

Miten Timo Soini oikeastaan ajattelee? Hänen kirjojensa, Maisterisjätkän ja Peruspomon, perusteella ei ole epäselvää, etteikö Soini osaisi poliittisen pelin sääntöjä. Pitkä taival SMP:ssa ja perussuomalaisissa on myös vaatinut suurta sydäntä. Soini kirjoittaa paljon johtajuudesta ja vastuunkannosta. Yhteisten asioiden hoitaminen on hänelle merkityksellinen tehtävä ja tärkeä työ. Myös kristillinen vakaumus on Soinille tärkeä osa itseä. ”Puheet ovat tekoja”, hän toteaa Maisterisjätkässä.

Suhtautumiseni Timo Soiniin on kaksijakoista. Toisaalta arvostan poliitikkoa, joka on nostanut perussuomalaiset 20 prosentin kannatukseen ja hallitukseen asti. En paheksu monimielisiä, koomisia heittoja vaaliväittelyissä tai eduskunnan täysistunnoissa. Kieli saa olla populistisen rehevää. Politiikka, jota Soini kuvailee monikärkiohjukseksi, on tarjonnut usealle vaihtoehdon, tuonut kansan vaaliuurnille, eikä ole vailla julkilausuttuja arvoja. Muut puolueet eittämättä epäonnistuivat äänestäjien aktivoimisessa. Paljon julkisuutta saaneeseen ns. maahanmuuttokriittiseen siipeen Soini on tehnyt pesäeroa mm. Peruspomossa.

Toisaalta Soinin tyyli on arveluttava. Rasistisetkin perussuomalaiset ovat osa puoluetta, vaikka puheenjohtaja pitäisi heidän asialistaansa harmillisen yksipuolisena. Viimeisin perussuomalaisten vaalivoitto tuli maahanmuuttopoliittisella ohjelmalla, jonka saattoi tulkita rasistiseksi. Kannatusta tavoiteltiin tarkoituksellisen suurella ehdokasmäärällä, joten puolueessa on ollut katto korkealla ja seinät leveällä. Tätä ei Soini Peruspomo-kirjassaan kiellä. Puolueeseen yhdistettävien kansalaisten kommentit sosiaalisessa mediassa rikkovat hyvän maun ja uhkailun rajoja. Joskus yksittäisenkin viestin sävy on tärkeä, puhumattakaan useista. Rasistiset puheet avaavat oven rasistisille teoille, jotka normalisoituvat osaksi arkea johtajien niin salliessa. Jos mukaan mahtuu kaikenlaista, on siitä myös kannettava vastuu.

Kulunut vuosi on tuonut esiin toisenlaisen, vastuuta välttelevän Soinin. Ovatko hänen puheensa ja kirjoituksensa taktiikkaa vai työtapaturma? Tulella leikkiminen turvapaikanhakijoihin liittyvissä kysymyksissä on vaarallista heikommassa asemassa olevia kohtaan. Erityisen tyylittömänä pidän Soinin viime syksynä julkaisemaa kirjoitusta, jossa hän mainitsi perussuomalaisista kriittisesti kirjoittaneen toimittajan nimeltä. Maisterisjätkässä hän itse kirjoittaa varovansa poliitikkojen henkilöön hyökkäämistä. Saman soisi koskevan toimittajia, joille demokratiassa lankeaa työ tarkastalla kriittisesti päättäjien toimia. Yksittäisen journalistin nostaminen tikun nokkaan on hävytöntä. Plokitekstin foorumilla on erityistä painoarvoa. Verkkosivut ovat olleet Soinille jo 2000-luvun alkupuolelta keskeinen väline viestin välittämiseksi kannattajille. Ploki piirtää joukoille viivan, missä sopivuuden raja kulkee.

Silti on syytä toivoa toisenlaistakin lähestymistapaa. Soini kirjoittaa Maisterisjätkässä, että maahanmuuttoa on voitava tarkastella kriittisesti, mutta ”väärille teille ja poluille voidaan katsoa mentävän silloin, kun ihmisten epäluuloja ja ennakkoluuloja lähdetään kannatuksen saamiseksi tietoisesti ja vääristellen tai osatotuuksia esittäen ruokkimaan ja käyttämään hyväksi poliittisessa kiihotusmielessä ja joidenkin ryhmien turvallisuus tai ihmisarvo vaarantaen”. Puheet ovat tekoja, kirjoittaisin minäkin – ja lisäisin, että niin on puhumattomuuskin.

Ministeri ei ole pelkkä herättelijä vaan vastuunkantaja, joka on valtioneuvoston jäsenenä hallitusvallan kasvot. Vastuu ei ole kauppatavaraa, jonka voi lahjoittaa pois ja jota voi paeta. Ulkoministeri edustaa Suomea ja perussuomalaisten puheenjohtaja perussuomalaisia. Myös sillä miltä asiat näyttävät, on merkitystä. Johtajuus on suunnan näyttämistä, ei peesaamista.

Soinin mukaan gallup-suosiolla vaalien välillä ei ole merkitystä. Perussuomalaisten kannatus on viimeisimmän Helsingin Sanomien julkaiseman mittauksen mukaan 9,6 prosenttia. Perussuomalaisia äänestäisi enää 37 prosenttia puoluetta viime huhtikuussa äänestäneistä. Siis alle puolet. Kuinka monta kymmentä prosenttia kadonneita äänestäjiä voi laittaa hallituksen kompromissien tai muuttuneen maahanmuuttotilanteen piikkiin? Voisiko kyse sittenkin olla perussuomalaisten omasta poliittisesta linjasta tai sen puutteesta?

Demokratiassa me olemme perhe, joka toisinaan nauttii toistensa seurasta ja toisinaan ruokailee pakosta saman pöydän ääressä. Pöytätavat helpottavat arkea, ja vastuu niiden opettamisesta kuuluu sille, joka istuu pöydän päässä. Peli on muuttunut. Lautasellani on jotain, mitä en ole tilannut.