Onnea, uusi ylioppilas! Tervetuloa aikuisten kerhoon. Meitä on täällä valtavasti eri-ikäisiä, jokaisella takanaan kunniakas menneisyys vedenpitävien suunnitelmien tekemisestä elämässä. Olemme koonneet tulokkaille listan elämänohjeita, joita annamme mielellämme, mutta noudatamme itse vain ontuen.

pääsylippu2

Ole ylpeä suorituksestasi, sillä arvosanoista on kova kilpailu. Kyse on kuitenkin vain polun alusta. Ylioppilastutkinto on kuin ansaittu pääsylippu, jota harvemmin enää kysytään sisällä keikkapaikalla. Hyvä todistus helpottaa opintoihin pääsyä, mutta ilmankin sitä voi pärjätä. Huomaa, että ylioppilaaksi pääseminen on vaatinut opiskelijoilta erilaisen työpanoksen. Kaikilla meistä on omat lähtökohtamme. On kypsyyttä nähdä, mikä elämässä johtuu rakenteista ja mikä ihmisestä itsestään. Kuten näet, täällä kerhossa on myös paljon muitakin kuin ylioppilaita.

Sinä olet työteliästä sukupolvea, joka on syntynyt erilaiseen maailmaan kuin vanhempansa. Näin aikuisten kesken, meillä karkaa välillä mopo käsistä nuoremmista puhuttaessa. Älä välitä päättäjien piiskan sivalluksista. Sinun iässäsi nykyiset sedät ja tädit eivät suinkaan kävelleet kouluun talvipakkasilla ja murehtineet eläkevelvoitteista, vaan he imuroivat jaffaa ja haaveilivat tennarit ojossa elämän mahdollisuuksista. Tytöttelyyn ja pojitteluun voi vastata tiedustelemalla viikkorahaa.

Pidä huolta ihmisistä, sillä aikuisuus merkitsee vastuuta. Kun pieni ihminen on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan, suuri ihminen osaa kantaa vastuuta myös muista. Älä ole pieni ihminen, ole suuri ihminen. Täällä jokainen kirjoittaa omaa historiaansa, eikä kenelläkään ole oikeutta häiritä toista taiteilijaa työssään. Sivistyksen on tartuttava myös sydämeen.

Ihmiset ovat todennäköisesti elämäsi suurin voimavara, muutenkin kuin muuttoapuna. En ole koskaan oppinut nopeammin kuin eri-ikäisiltä ihmisiltä, enkä koskaan tehokkaammin kuin eri mieltä olevilta ihmisiltä. Nauti ystävistäsi. Ystävyyssuhteiden eteen voi kyllä työskennellä, mutta hyviä ystäviä, omaa heimoaan, ei lopulta löydä kuin silkalla taivaallisella tuurilla.

Joskus on syytä kuunnella vanhempiaan. Kokeneemmilta saa hyviä käytännön vinkkejä. Vanhemmat tietävät kokemuksesta, että sitä nukkuu sikeämmin pieni pesämuna tilillä ja että hammaslääkärillä käyminen voi maksaa lentolipun verran. Muista silti, että yhteiskunnan kehittämisessä ja tulevaisuuden pohtimisessa hekin turvautuvat tuttujen näkemyksiin, Googlen tietoihin ja Turun Sanomiin. Samalla viivalla ollaan.

Viimeinen ohje: keskity vain sellaisiin asioihin, joihin voit itse vaikuttaa, ja jos onnistut siinä, kuuntelen mielelläni miten sen teit.

Vielä kerran onnea, ja tervetuloa!

Kansalaisaloite äitiyslain muuttamiseksi kerää allekirjoituksia 28.5. asti. Lain tavoitteena on parantaa naisparien ja lapsen asemaa käytäntöjä helpottamalla. Laki on valmisteltu edellisen hallituksen aikana, mutta se kuului kaatuneen kristillisdemokraattien vastustukseen.

 

äitiyslaki

Kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa 28.5.2016 asti. Graafissa näkyy äitienpäivän kannatuspiikki.

 

Olen itse elänyt suojatun, puusilmäisen elämän. En ole koskaan joutunut toteamaan, että yhteiskunta jossa elän, kohtelee minua lainsäädännön silmissä räikeästi eri tavalla kuin muita. Minun ei ole oikeastaan tarvinnut ikinä selitellä mitään, sillä olen keksityn keskitien mukainen.

Monet ihmiset joutuvat ottamaan elämänsä aikana riskejä. Heidän pitää piilotella itseään, sillä he pelkäävät toisten reaktioita, tai he voivat kävellä häpeilemättä pystypäin ja kestää jokainen paskamyrsky mikä tielle osuu. Ne ovat riskejä, jotka ovat juuri ihmisen elämän suuruisia. Jossain on pyydetty papin siunausta liitolle, ja jossain on pappi siunannut. Jossain on samaa sukupuolta oleva pari päättänyt hankkia yhteisen lapsen ja ympärillä on ollut ihmisiä jotka tukeneet heitä siinä. Siviilirohkeutta tilanteessa, jonka ei pitäisi sitä vaatia.

Minulta löytyy paljon ymmärrystä näiden kysymysten parissa kamppaileville, mutta hyvin vähän heille, jotka katsovat oikeudekseen paheksua toisten ihmisyyttä, elämäntapaa tai valintoja – usein vielä vedoten lasten etuun. He varaavat paljon oikeuksia, mutta ovat valmiita hyväksymään vain harvoja velvollisuuksia muita ihmisiä kohtaan. Eettinen käytäntö tuskin kestää tiivistä tarkastelua.

Me elämme jatkuvasti muiden ihmisten hyväntahtoisuuden varassa. Olisi kurjaa ajatella, että hyväntahtoisuus loppuu, kun siirrymme monen ihmisen elämän kannalta merkityksellisimpiin asioihin: rakkauteen, parisuhteisiin, lapsiin ja hyvän elämän toteutumiseen. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei katso muuta poliittista ajatussuuntaa, vaan siihen kykenee halutessaan jokainen eduskuntapuolue kokoomuksesta vasemmistoliittoon. Seksuaalivähemmistöjen kohtelun paraneminen on suurin yksittäinen esimerkki siitä, että ajat voivat muuttua paremmiksi ja yhteiskunta voi kehittyä. Jokaisen periaatteen pitää myös siirtyä arkipäivän käytäntöjen tasolle.

Seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeudet ovat Suomessa tänä päivänä merkittävästi paremmat kuin aiemmin. Se ei silti ole syy ajatella, että olemme saavuttaneet riittävästi, vaan tilaisuus kysyä, mitä me voimme vielä tehdä. Tasaveroisen kohtelun pitää olla aidosti tasaveroista. Nolointa julmuutta muiden ihmisen taholta on se, joka saa ärsykkeensä toisten rakkaudesta. Siksi allekirjoitin tänään kansalaisaloitteen äitiyslaiksi.

Politiikka on rikki. Valtio on rikki. Leikataan osa pois ja paikataan loput purukumilla. Nykyinen valtiopuhe ärsyttää.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että valtiossa piilee useammin asioiden ratkaisu, kuin uusia ongelmia. Byrokratia voi toki paisua, mutta jos ottaa lähtökohdaksi hallinnon olevan liian suuri, hidas ja tehoton, pitää kertoa millä muulla tavoin me saavutamme tavoittelemamme arvot.

Nykyinen valtiopuhe ulkoistaa vastuun kansalaisille. Korkeakoulututkinnosta haaveillaan henkilökohtaisena investointina. Työmarkkinoiden toimimattomuus on työttömän vika. Valtio on rikki, kiinni, varaton ja kateissa – valitettavasti numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Asian voisi kääntää myös niin, että koulutus on valtion satsaus kansalaistensa menestymiseen, ja täystyöllisyys – ei kuitenkaan työntekijän hyvinvoinnin kustannuksella – tavoiteltava työvoiman ammattitaitoa ylläpitävä päämäärä. Siitä on aika kauan, kun olet kuullut päätösten perusteina ainuttakaan yhteiskunnan kehittämisen kannalta kestävää argumenttia. Jotain tavoitetta, jossa valtio, me yhdessä, olisimme tärkeä toimija. Suomi on vapaa maa – miten kaikkien vapautta voisi olennaisesti lisätä? Koulutuksen periytyvyys on historiallisen matalaa – miten voimme entisestään lisätä koulutuksen saatavuutta? Suomalaiset haluavat tehdä töitä – miten voimme tarjota työtä mahdollisimman monelle?

Millaisena valtio nyt näyttäytyy? Se on tomera hoputtamaan nuoria ja kerskumaan omalla menestyksellään, toisaalta vähän hidas liikkeissään toimimaan vaikkapa verovälttelyä vastaan. Toisinaan se on suorastaan vihamielinen julkista hallintoa – siis omaa hallintoaan – kohtaan, eli sitä tahoa, jonka palveluksessa olevien virkamiesten pitäisi valtioapparaattia kehittää. Konsultille on sijansa, mutta hänellä ei voi korvata pysyvää työntekijää. Tälle joku keksi taannoin sanankin: heppoistaminen. Nyt näyttää siltä, että johtajat tulevat töihin haukkumaan alaisensa ja vaatimalla mahdottomia kuin pikkulapsi hiekkalaatikolla: “ei halua punaista lapiota, haluaa sinisen lapion. Ei halua lapiota!” Ei ehkä oikein haluaisi kansalaisiakaan.

Joku voi tietysti väittää, että Suomesta tuli maailman vauraimpiin ja tasa-arvoisiin kuuluva maa täysin sattumalta ja ilman suurta visiota. Siinä hän olisi tietysti oikeassa. Suomalainen konsensus on osittain kansallinen myytti, jota hellimme kunnes siitä ei ole enää jälkeäkään. Se ei tarkoita, että meillä ei olisi tärkeitä arvoja, joiden toteuttamisessa me voimme edelleen parantaa. “Suuret asiat on jo saavutettu”, on aneemisin yhteiskunnallinen puheenvuoro, mitä on kuunaan kuultu.

On tietysti helppo lähteä mukaan leikkauspuheeseen. Vielä helpompaa on kuunnella toisen puhetta, ja seistä itse vieressä kuin sanat unohtanut tiernapoika. Suunta voi olla toinenkin. Hallituspuolueitakin äänestäneet voivat kysyä edustajiltaan, millainen Suomi on 30 tai peräti 50 vuoden kuluttua. Millaiset arvot he haluavat jättää jälkeensä? Millainen on suomalainen perusturva tällä vuosisadalla? Miten valtio toi auttaa yksilöä kasvamaan ja saavuttamaan tavoitteensa? Mitä vapaus merkitsee? Millä harteilla me seisomme?