Luin lehdestä, että saatat olla vaihtamassa puheenjohtajaa. Olin niin kovin pettynyt, sillä ajattelin että olisit ennemminkin uudistamassa politiikkaasi. Kun häviät vaalit, kuulen usein tarpeestasi jonkinlaiseen sisäiseen tilinpäätökseen. Sen jälkeen keskityn odottamaan.

Heinäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä Unto Hämäläinen sai tämän vuosikymmenen kuulostamaan sosialidemokratian hautajaisten loppusoitolta. Demokraatissa jäsenesi haukkui vihreät kaikilla mahdollisilla tavoilla esittämättä ainuttakaan ratkaisuvaihtoehtoa. Kannatuksesi on noussut viime vaaleista, mutta se ei ole nykyisen hallituksen aikana erityisen suuri saavutus.

Katsoin viime eduskuntavaalien alla vaalivideotasi, josta suurin osa käsitteli menneitä saavutuksia. Sinun ansioitasi eivät ole kuluneet vuosikymmenet, vaan se, että minä olen tässä. Keskiluokkainen, akateeminen, keskiluokkaisen perheen vesa, joka on saanut valtiolta kaiken. Kuten moni muukin. Se on kuitenkin lähtölaukaus, ei päätepiste. Minä kaipaan vuoden 1966 sijaan vuoden 2016 rohkeutta, tämän hetken poliittisista voimasuhteista riippumatta. Välitän ympäristöstä, oikeudenmukaisesta varallisuudenjaosta ja solidaarisesta ihmisoikeuspolitiikasta. Ne eivät ole sukupolvelleni kovin erityisiä vaatimuksia, pikemminkin hyvin tavallisia. Maailma on monimutkainen paikka – entäs sitten? Olen kiitollinen, mutta jos haluaisin elää mennessä, kävisin äänestämässä 1980-luvulla.

Timo Harakalla on hyviä ajatuksia. Esimerkiksi hänen Liike 2020 -kirjoituksensa toivottavasti sai sinut ajattelemaan. Sanna Marin herättää toivoa. En silti uhraisi Harakkaa tai Marinia SDP:n puheenjohtajaksi. Näin lehtiä seuranneena en voisi toivoa sellaista kohtaloa kenellekään.

Mitä sitten pitäisi tarkalleen ottaen tehdä? Sen pohtiminen ei oikeastaan ole minun, vaan sinun tehtäväsi. Sinä olet puolue ja minä äänestäjä. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten puolueen ohjelmatyötä tehdään, mutta sen sijaan kannatan hyvää lopputuotetta mielelläni. Millainen puolue olet, jos et onnistu löytämään toivon näkökulmaa?

Olen päätynyt pitämään ihmisen vapauttamista sosialidemokratian tärkeimpänä tehtävänä. Sosialidemokratia on pyrkinyt tekemään sen hyvinvointivaltion avulla. Samaa ajattelevat myös vihreät. He eivät ole vihollisia. Kukaan ei ole varastanut ideoita toiselta. Teillä on yhteinen tavoite ja sen on mahdollistanut vuosikymmenten kehitys. Minä olen tässä, ja haluan että ystäväni, lapseni ja lastenlapseni ovat samalla viivalla.

Tulonjakoa, ympäristöä ja ihmisoikeuksia puolustavalle politiikalle on tilausta. Opettele ensin osumaan palloon ennen kuin juokset ympäri kenttää. Harjoittele olemalla mainitsematta vihreitä, ainakaan vihollisena. Älä aloita jokaista lausetta puhumalla hallituksesta. Ohjaa keskustelua yrittämisestä erottamalla pienyrittäjyys suurpääomasta. Auta ihmisiä sovittamaan yhteen tuet ja sirpaleinenkin työelämä. Varaudu tulevaisuuteen ja työn arvon vielä epätasaisempaan jakautumiseen. Ole rohkeasti aloitteellinen ympäristöasioissa. Tiedän, että sinä tunnet paljon ihmisiä, joiden sydän on suuri ja niin täynnä toiveita, ettei se enää tahdo mahtua rintaan. Kerro kaunis visio todesta maailmasta, ja minä lupaan antaa sinulle ääneni.

Minä olen tässä, SDP. Nyt on sinun vuorosi.

sverige

 

Kirjassa Sverige – en (o)besvarad kärleskhistoria (Wahlström & Widstrand 2016) kuusitoista ruotsalaista naista kertoo kokemuksistaan useamman kulttuurin edustajina Ruotsissa. Vaikka kirjoittajilla on yhdistäviä kokemuksia maahanmuuttajina, kirjassa ei ole kysymys lokeroinnista vaan identiteettien monimuotoisuudesta.

Tekstit eivät ole pitkiä, mutta ne pureutuvat peruskysymyksiin asuinmaasta ja kulttuurista. Esimerkiksi tekstissä “Tacksamhetsamortering” kirjoittaja kysyy, mistä kiitollisuudenvelka yhteiskunnassa syntyy, kenelle sitä kuuluu maksaa, ja millä edellytyksillä siitä on mahdollista vapautua. Muut pohtivat mm. elämäntapaa, uraa ja perhettä. Voiko olla ruotsalainen, vaikka ei ole varsinaista äidinkieltä, mutta puhuu useampaa kieltä? Miten rodullistaminen näkyy?

Osa kirjoittajista on mukana anonyymisti. Kipeät ja henkilökohtaiset kertomukset avaavat ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa, joka kerskailee avoimuudellaan ja tasa-arvoisuudellaan. Miten suhtautua oman äidin vuodesta toiseen kokemaan vähättelyyn? Mitä sanoa lapselle, jos häntä nimitellään koulussa? Miltä tuntuu, kun toiset vaativat määrittelemään tarkalleen mihin kokee kuuluvansa, ja onko määrittely lopulta kenenkään edun mukaista? Elämä kahden tai useamman kulttuurin välimaastossa on jo sinällään hankalaa, mutta vielä hankalammaksi sen tekee muiden ihmisten käytöksellään aiheuttama ulkopuolisuuden tunne.

Ääneen lausuttu rasismi on vain jäävuoren huippu ja paljon jää näkemättä. Juuri siksi kokemusten jakaminen on tärkeää. Eräs kirjoittaja toteaa, että on tärkeää puuttua jokaiseen loukkaukseen, sillä anteeksipyyntö merkitsee ettei kohde ole ylireagoinut tai ymmärtänyt pinnan alla kytevää syrjivää viestiä väärin. Muutamasta tekstistä ilmenee erityisesti pelko tulevaisuudesta ruotsidemokraattien lisääntyneen kannatuksen myötä.

Koulun alkaminen oli monella tavalla avainasemassa. Osa koki kouluun menemisen kynnykseksi, sillä lasten käytös heijasti aikuisten käsityksiä vieraista toisista. Henkilökunnan käytös vaihteli. Opettajilla ja opinto-ohjaajilla oli paikka asettaa esteitä tai kannustaa eteenpäin. Vaikka koulu toisaalta altisti rasismille, se oli monelle väylä henkilökohtaiseen menestykseen.

Ruotsissa on ulkopuolisuudesta puhuttu aiemminkin. Kirjailija Jonas Hassen Khemiri kirjoitti vuonna 2013 Dagens Nyheteriin avoimen kirjeen oikeusministeri Beatrice Askille. Kirje liittyi ohjelmaan, joka lisäsi ilman oleskelulupaa Ruotsissa olevien maahanmuuttajien karkotuksia. Khemiri pyysi oikeusministeriä vaihtamaan vuorokaudeksi kehoa hänen kanssaan, jotta Ask huomaisi, miltä tuntuu kokea itsensä nuoresta pitäen pienten tapahtumien kautta ulkopuoliseksi Ruotsissa. Khemirin kirjoitus oli yli 150 000 jaollaan lehden kaikkien aikojen suosituin.

Aihe on ajankohtainen Suomessakin. Viime aikoina on puhuttanut monen muun tapauksen ohella mm. Mustan Barbaarin eli James Nikanderin läheisten kohtelu poliisin taholta. Tapahtunutta selvitetään. Lisäksi Miss Suomi Shirly Karvinen on kertonut kohtaamastaan rasismista. Vapaus syrjinnästä, tasapuolinen kohtelu viranomaisten edessä ja esteetön pääsy koulutukseen ja työelämään ovat järjestäytyneen yhteiskunnan peruspilareita. Niiden turvaamiseksi tarvitaan paljon ääniä kertomaan, millaista elämä täällä on ja miten sitä pitäisi tukea, ja kokemusten pitää tulla marginalisoiduilta ryhmiltä itseltään.

 

inhimillinen2

On raskasta olla poliitikko, erityisesti yleisön ja toimittajien katseen kohteena. Poliitikon on samanaikaisesti miellytettävä tehtävästään riippuen laajojakin joukkoja, ja kuitenkin kyettävä vaikeisiin päätöksiin. Tämä kaikki on selvää, eikä sitä voi tai ole tarpeen muuttaa.

Jos julkisuuden kanssa on sinut, elämä on leppoisaa. Katseen kohteena on mukava olla, jos puoluejohtajan elämä ja teot vahvistavat positiivista kehää lehtien sivuilla ja äänestäjien mielissä. Tuuli voi nopeastikin puhaltaa toisesta suunnasta. Alexander Stubbin julkinen lyöminen vuoden 2014 kesästä lähtien hänen aloitettuaan pääministerinä lienee jonkin sortin poliittisen yleisön takinkäännön Suomen ennätys. Suomalaisen politiikan toimittamisen konkari, Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen, kirjoitti taannoin Perässähiihtäjä-blogissaan, ettei kukaan hänen tuntemistaan pääministereistä ole ennalta osannut varautua roolinsa aiheuttamaan julkiseen paineeseen, aiemmasta ministerikokemuksesta huolimatta.

Ulkonäköpaineet tulevat tämän päälle. Iltalypsyn naureskelu 20 vuotta sitten Martti Ahtisaaren painolle ei ollut muuta kuin merkki suomalaisen poliittisen satiirin surkeasta tasosta, josta on onneksi otettu reilu harppaus eteenpäin. Naispoliitikkojen kohdalla arvostelu on usealla tavalla valitettavan yleistä. Vasemmistoliiton Li Andersson kieltäytyi viime itsenäisyyspäivän linnan juhlista perustellen, että naisten ei pidä alistua mannekiineiksi. Pahojen kielten mukaan kyse oli politikoinnista. Jos oli, teolla oli kaivattua painoarvoa. Keskustelu tulee tarpeeseen.

Olettaisin, että tilanne, jossa poliitikon jokaista elettä seurataan politiikan sisällön sijaan, käy pitkän päälle raskaaksi. Ratkaisua minulla tähän ei ole, mutta on eräs keino joka voi paitsi helpottaa puheenjohtajien painetta myös parantaa politiittista keskustelua. Se on hyvin yksinkertainen: keskittykää asioihin.

Tässä journalisteilla on suuri vastuu. Voiko samanaikaisesti sekä edistää politiikan henkilöitymistä että olla huolissaan siitä? Poliitikkoja pitää haastaa poliittisesta linjasta, lukuihin perustuen, taustat tarkistaen. Jos ei nauti vastaamisesta, ei pidä ryhtyä poliitikoksi. Jos ei halua kysyä, ei pidä ryhtyä politiikan toimittajaksi. Melkein kaikki muu on toisarvoista. Jos lukijat eivät pidä asiajournalismista, heitä pitää sivistää. Sosiaalisen median aikakaudella olennaisessa pysyminen on ehkä vaikeampaa, uutta juttua kun pitää suoltaa lennosta ja lisäksi keksiä miniuutisiin jokin uusi näkökulma.

On toki paljon hyviäkin juttuja. Helsingin Sanomat on julkaissut useammankin raportin hallituksen toiminnasta ja päätösten taustoista. Kyse on kuitenkin siitä, miten poliikkoja lähestytään ja kuvataan. Poliitikko on vallankäyttäjä ja toimija, joka ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan kaikkeen. Lehden tehtävänä on paitsi kuvata valtaa päätösten kautta myös näyttää miten sitä kulisseissa konkreettisesti käytetään. Se väistämätön tosiasia, että poliitikon on oltava esillä, ei saa silti johtaa lehdistöä.

Palaan vielä hetkeksi uutisointiin kokoomuksen viime viikonlopun puoluekokouksesta. Tunteiden kuvaaminen on lehden valinta. Kun media ottaa tehtäväkseen kertoa poliitikon liikutuksesta, se ohjaa yleistä keskustelua ja yleisön katsetta kohti henkilö- ja tunnepolitiikkaa, ei pois sieltä. Analyysi tunteiden käyttämisestä on tärkeää, ja erityisen tärkeää on käsitellä eri sukupuolten ja erilaisten ihmisten mahdollisuuksia olla katseen kohteena ja aktiivisina toimijoita. Huono puoli on, että tunnerevittely saa poliitikon tehtävän näyttämään vesi-ilmapallolta, joka eri puolilta puristelemalla lopulta antaa toivotun, tai edes jonkinlaisen reaktion.

Pohdin aluksi, että Li Andersson on tällä kierroksella huono valinta vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Tämä ei johtunut siitä, että hän ei olisi kyvykäs poliitikko tai pätevä johtamaan vasemmistoliittoa. Sen sijaan ajattelin, että olisi ollut vasemmistoliitolle parempi, jos näin suosittu ja vielä nuori poliitikko kasvaisi muutaman vuoden korkoa ennen vastuullisimpia tehtäviä. Muutin kuitenkin kantani päivässä.

Li Anderssonin suuri kannatus puheenjohtajavaalissa (miltei 62 prosenttia jäsenäänestyksen ensimmäisellä kierroksella ja 69 prosenttia toisella kierroksella) on suurimpia suomalaisissa eduskuntapuolueissa 2000-luvulla, jos yksimielisiä valintoja puheenjohtajaksi ei lasketa mukaan. Tämä takaa hänelle erinomaisen lähtökohdan yhdistää vasemmistoliitto. Lähelle pääsevät mm. RKP:n Stefan Wallin vuonna 2006, pestessään 61 prosentin kannatuksellaan vastaehdokkaansa jo suoraan ensimmäisellä kierroksella, ja vasemmistoliiton Martti Korhonen samoin vuonna 2006, voittaessaan toisella kierroksella Paavo Arhinmäen. Suuren kannatuksen pitäisi antaa hänelle hyvän lähtökohdan puolueen linjan kirkastamiseen. Myöskään ikä ei ole este. Esimerkiksi Jyrki Katainen että Paavo Arhinmäki olivat 32-vuotiaita aloittaessaan aikoinaan puolueidensa, kokoomuksen ja vasemmistoliiton, puheenjohtajina. Suurempaa nurinaa iästä en ole myöhemmin kuullut.

Anderssonia on kuvailtu julkisuudessa kompromisseihin taipumattomaksi. Puheenjohtajan ehdottomuus ei ole välttämättä huono asia. Ilman vasemmistoa eduskuntapuolueiden joukossa on vain vähän todellisia vaihtoehtoja konsensuspolitiikalle ja virkamiespolitikoinnille. Hallinnoinnin lisäksi tarvitaan idealismia ja rohkeaa uudistamista, myös poliittisen enemmistön vastavirtaan. Vaikka ei olisi yhtä mieltä kaikista vasemmistoliiton ajamista poliittisista linjauksista, siitä on vielä pitkä matka suurpääomaa suosivien puolueiden tukemiseen. Jos sydämessään kannattaa politiikkaa ja tulonjakoa, jonka voi tässä ajassa tulkita vasemmistolaiseksi, olisi syytä harkita avoimesti myös vasemmistopuolueen äänestämistä. Tässä olisi purtavaa monelle suomalaiselle äänestäjälle.

Anderssonin terävälle ja sanavalmiille analyysille on suomalaissa tv-tenteissä tilausta. Huono toimitustyö ja olematon väittelykulttuuri alentavat helposti suomalaiset puheenjohtajakeskustelut kilpahuudoksi ja piirroskilpailuksi, joista puuttuvat vain pussijuoksuosuudet. On toki valitettavaa, että puheenjohtajan kasvot kuluvat nopeasti, mutta toisaalta särmän esiintymisen varmasti toivotaan nostavan vasemmistoliiton kannatusta kuntavaaleihin ja vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Puolueen profiilin terävöittämisen myötä sieltä voi kasvaa lisää taitavia poliitikkoja, vaikka samanlaista ilmiötä tuskin tuleekaan. Anderssonista saattaa tulla jopa pitkäaikainen vasemmiston johtohahmo. Kaikkein mahdottomimpiin toiveisiin vasemmiston pelastamisesta ei tietenkään pysty vastaamaan kukaan.

Li Andersson on siis erittäin tervetullut valinta puheenjohtajien joukkoon suomalaisessa puoluekentässä. Aika näyttää, mihin suuntaan hän puoluettaan johtaa, ja miten hän onnistuu sovittamaan yhteen idealismin ja mahdollisen hallitusvastuun.

Kirjoittaja ei ole vasemmistoliiton jäsen.

Onnea, uusi ylioppilas! Tervetuloa aikuisten kerhoon. Meitä on täällä valtavasti eri-ikäisiä, jokaisella takanaan kunniakas menneisyys vedenpitävien suunnitelmien tekemisestä elämässä. Olemme koonneet tulokkaille listan elämänohjeita, joita annamme mielellämme, mutta noudatamme itse vain ontuen.

pääsylippu2

Ole ylpeä suorituksestasi, sillä arvosanoista on kova kilpailu. Kyse on kuitenkin vain polun alusta. Ylioppilastutkinto on kuin ansaittu pääsylippu, jota harvemmin enää kysytään sisällä keikkapaikalla. Hyvä todistus helpottaa opintoihin pääsyä, mutta ilmankin sitä voi pärjätä. Huomaa, että ylioppilaaksi pääseminen on vaatinut opiskelijoilta erilaisen työpanoksen. Kaikilla meistä on omat lähtökohtamme. On kypsyyttä nähdä, mikä elämässä johtuu rakenteista ja mikä ihmisestä itsestään. Kuten näet, täällä kerhossa on myös paljon muitakin kuin ylioppilaita.

Sinä olet työteliästä sukupolvea, joka on syntynyt erilaiseen maailmaan kuin vanhempansa. Näin aikuisten kesken, meillä karkaa välillä mopo käsistä nuoremmista puhuttaessa. Älä välitä päättäjien piiskan sivalluksista. Sinun iässäsi nykyiset sedät ja tädit eivät suinkaan kävelleet kouluun talvipakkasilla ja murehtineet eläkevelvoitteista, vaan he imuroivat jaffaa ja haaveilivat tennarit ojossa elämän mahdollisuuksista. Tytöttelyyn ja pojitteluun voi vastata tiedustelemalla viikkorahaa.

Pidä huolta ihmisistä, sillä aikuisuus merkitsee vastuuta. Kun pieni ihminen on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan, suuri ihminen osaa kantaa vastuuta myös muista. Älä ole pieni ihminen, ole suuri ihminen. Täällä jokainen kirjoittaa omaa historiaansa, eikä kenelläkään ole oikeutta häiritä toista taiteilijaa työssään. Sivistyksen on tartuttava myös sydämeen.

Ihmiset ovat todennäköisesti elämäsi suurin voimavara, muutenkin kuin muuttoapuna. En ole koskaan oppinut nopeammin kuin eri-ikäisiltä ihmisiltä, enkä koskaan tehokkaammin kuin eri mieltä olevilta ihmisiltä. Nauti ystävistäsi. Ystävyyssuhteiden eteen voi kyllä työskennellä, mutta hyviä ystäviä, omaa heimoaan, ei lopulta löydä kuin silkalla taivaallisella tuurilla.

Joskus on syytä kuunnella vanhempiaan. Kokeneemmilta saa hyviä käytännön vinkkejä. Vanhemmat tietävät kokemuksesta, että sitä nukkuu sikeämmin pieni pesämuna tilillä ja että hammaslääkärillä käyminen voi maksaa lentolipun verran. Muista silti, että yhteiskunnan kehittämisessä ja tulevaisuuden pohtimisessa hekin turvautuvat tuttujen näkemyksiin, Googlen tietoihin ja Turun Sanomiin. Samalla viivalla ollaan.

Viimeinen ohje: keskity vain sellaisiin asioihin, joihin voit itse vaikuttaa, ja jos onnistut siinä, kuuntelen mielelläni miten sen teit.

Vielä kerran onnea, ja tervetuloa!

Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä totesi Ylen haastattelussa, että ylioppilaskirjoituksia pitäisi kehittää. Uutisen kärki oli kirjoitusten lakkauttamisessa, mutta Pitkälä puhui myös vaihtoehdosta lisätä kirjoitusten painoarvoa korkeakoulujen opiskelijavalinnassa.

Lukio-opetukseen vaikuttaa suorasti tai epäsuorasti ainakin neljä asiaa:
1. Opetussuunnitelma, jonka sana on velvoittava, mutta jonka toteuttamista ei käytännössä valvo kukaan (ei, kouluissa ei ole tarkastajia). Opettajien vapaus on suuri, eikä se ole pelkästään huono asia.
2. Ylioppilaskirjoitukset, joita läpäisemättä ei voi saada ylioppilaslakkia ja joiden arvosanat ratkaisevat alasta riippuen joko suoraan tai yhdessä pääsykokeiden kanssa jatko-opintopaikan. Ylioppilaskokeet ohjaavat opetusta, sillä opettajat valmentavat opiskelijoita niihin. Tämä kaventaa opettajien vapautta.
3. Opettajainkoulutus ja opettajien täydennyskoulutus. Täydennyskoulutukseen ei välttämättä ole rahaa.
4. Korkeakouluopiskelijoiden valintaperusteet. Näillä on yllättävän paljon merkitystä.

On pakko tunnustaa, että olen ylioppilaskirjoitusten fani. Se johtuu siitä, että ylioppilaskokeet ovat harvoja kokeita, jotka tarkastaa kaksi ihmistä – opettajan esitarkastuksen lisäksi vastaukset lukee ylioppilastutkintolautakunnon sensori. Yksittäisen opettajan valta kasvaa ja opiskelijoiden yhdenvertaisuus vaarantuu, jos ylioppilaskirjoituksista luovuttaisiin ja samalla pyrittäisiin kasvattamaan lukion arvosanojen painoarvoa jatko-opintojen opiskelijavalinnassa. Eroja kurssisuoritusten arvioinnissa on sekä lukioiden välillä että niiden sisällä.

Ylioppilaskirjoituksia moititaan lukion kehittämistä estäviksi, mutta ne toimivat myös kirittäjänä. Parhaillaan ylioppilaskirjoituksia uudistetaan sähköistämällä ne vuoteen 2019 mennessä kokonaan. Juuri siksi, että ylioppilaskirjoitukset ohjaavat niin vahvasti lukio-opetusta, ne ovat myös erinomainen keino pakottaa uudistuksia lukioissa. Pehmeät ohjauskeinot auttavat heihin, jotka olisivat halukkaita uudistuksiin jo muutenkin. Voi olla, että sähköisyys tuli lukioihin liian myöhään, mutta nyt se on joka tapauksessa käsillä. Ylioppilaskirjoitusten muuttuminen ei edelleenkään muuta opetusta, jos opettaja ei niin halua, mutta ainakin opetuksen tuloksia voi tarkastella koko ikäluokan taitoa mittaavissa päättökokeissa.

Suurimpaan osaan jatko-opintopaikoista valitaan hakijat sekä ylioppilastodistuksen että valintakokeen perusteella. Eikö nykyinen asiaintila ole varsin hyvä, kun opiskelijalle on hyvin sujuneista ylioppilaskirjoituksista lähtöpisteinä hyötyä jatko-opintopaikan saavuttamisessa, mutta kirjoituspäivänä epäonnistuminen ei merkitse sitä, että tie opiskelupaikkaan nousisi lopullisesti pystyyn? Järjestelmä palkitsee sekä puurtajat että myöhäisherännäiset. Sen jälkeen kyvyt ja motivaatio ratkaisevat. Lisäksi monelle alalle voi päästä avoimen yliopiston väylän kautta.

Myönnän, että ainesisältöjen hallitseminen voi aiheuttaa kilpajuoksua ylioppilaskirjoituksia kohti. Siinä tapauksessa ongelma ei välttämättä ole ylioppilaskokeisiin valmistautuminen tai kokeiden stressaavuus sinällään, vaan vaadittavien sisältöjen laajuus.

Kun ylioppilaskirjoituksia kehitetään, sitä ei voi tehdä vain tulevaisuuden työelämän ja jatko-opintojen näkökulmasta. On opiskelijoille ja opettajille oikeudenmukaista, että kokeeseen voi valmistautua huolellisesti lukion aikana. Se ei vie tilaa pois oivalluksia vaativilta tehtäviltä. Useassa Suomen lukioista ei ole mahdollisuutta järjestää suurta määrää syventäviä tai soveltavia kursseja, vaan opiskelijat ovat pääasiassa valtakunnallisten kurssien varassa. Myös heidän on voitava tiedoillaan pärjätä kokeessa.

Opinto-ohjaajana koen, että ongelmana koulumaailmassa ei ole uudistusten puute vaan niiden vauhti. Ostan pätkiksen ja limsapullon sille opetusministerille, joka tyytyy yhden hallituskauden tarkastelemaan edellisten hallitusten uudistusten tuloksia. Lukioissa on käynnissä sekä ylioppilaskirjoitusten sähköistäminen että opetussuunnitelmauudistus. Korkeakoulujen opiskelijavalintaa on uudistettu merkittävästi säätämällä ensikertalaiskiintiöt pakollisiksi. Alakohtaiset valintaperusteet tulevat usein vain puolta vuotta ennen yhteishakua. Korkeakoulujen valintaperusteet olisi hyvä olla selvillä jo silloin, kun lukion aloittaa, erityisesti jos opintomenestyksen painoarvoa opiskelijavalinnassa kasvatetaan.

 

Kannatan totta kai ylioppilaskirjoitusten kehittämistä – hölmöähän sitä olisi vastustaa. Jos sen sijaan aletaan pohtia niiden lakkauttamista tai päinvastoin painoarvon lisäämistä korkeakoulujen opiskelijavalinnassa, on seurauksia pohdittava tarkoin. Korkeakoulujen pääsykokeissa varmasti riittää kehittämistä, ja esimerkiksi soveltuvuuskokeet voivat olla hyödyllisiä alalle motivoituneiden opiskelijoiden löytämiseksi. Niitä kannattaa uudistaa, mutta sen voi tehdä jo nyt ylioppilaskirjoituksista huolimatta.

humanistiploki

Menkööt. Tulkoot. Tässä seison kulttuurin etuvartiossa, kun en muutakaan voi. Luottamusta löytyy. Sivistys on luotu vuosisatojen aikana, eikä sitä onnistu pari pölhöä muutamassa vuodessa pesemään pois.

Vielä luotan demokratiaan. Taipuu, vaan ei taitu. Kiitos oppositio. Hyvinä hetkinä pidän kaikista puolueista. Perussuomalaisistakin, kun satun olemaan pienessä hiprakassa ja kallistan päätäni. Karavaani kulkee, vaikka välillä ottaa sydänalasta

* * *

Ihmisarvo ja hitunen ymmärrystä. Muuta ei tarvita. Sen tiesi jo Immanuel Kant, ja se toinen, jonka nimeä en muista. Mutta hän asui torpassa. Typeryksille ei pidä antaa sijaa. Ihminen päämääränä on muutakin kuin kahvikupillinen Essolla. Tarvitaan mahdollisuuksia, ei litistämistä. Aloittakaa lapsista.

Vanha kansa tiesi kaikenlaista. Me tiedämme usein enemmän, eikä tietoa voi enää kätkeä rohdinpaidan laskoksiin. Oletko yrittänyt parantaa tulehdusta kurkumalla? Maailmamme kannattaa rakentaa riippumattoman tiedon majakaksi, eikä repiä opastajaa kivi kiveltä pois. Lasse Mårtenson.

* * *

Sananen kansainvälisyydestä. Aina löytyy niitä, jotka haluavat käpertyä itseensä. Mitä on pelkkä Suomi Suomessa? Se on keskustelu Jussi Halla-ahon seinällä, missä käskyttäjät versovat taskuistaan nationalisteja kuin taikuri kaneja.

Menneessä ei voi elää. Huomista ei tarvitse pelätä. Minä uskon historian tuntemiseen, tieteeseen ja kehityksen ruoskaan. Taiteen voimaan. Ilmastonmuutokseen, jonka ihminen on aiheuttanut. Timo Soiniin en usko, mutta hänen täytyy olla olemassa, koska sain lainaksi tämän oudon puheenparren. Sellainen olen, muuksi en ala. Yksinkertainen kansalainen, ihmisten ystävä.

Kansalaisaloite äitiyslain muuttamiseksi kerää allekirjoituksia 28.5. asti. Lain tavoitteena on parantaa naisparien ja lapsen asemaa käytäntöjä helpottamalla. Laki on valmisteltu edellisen hallituksen aikana, mutta se kuului kaatuneen kristillisdemokraattien vastustukseen.

 

äitiyslaki

Kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa 28.5.2016 asti. Graafissa näkyy äitienpäivän kannatuspiikki.

 

Olen itse elänyt suojatun, puusilmäisen elämän. En ole koskaan joutunut toteamaan, että yhteiskunta jossa elän, kohtelee minua lainsäädännön silmissä räikeästi eri tavalla kuin muita. Minun ei ole oikeastaan tarvinnut ikinä selitellä mitään, sillä olen keksityn keskitien mukainen.

Monet ihmiset joutuvat ottamaan elämänsä aikana riskejä. Heidän pitää piilotella itseään, sillä he pelkäävät toisten reaktioita, tai he voivat kävellä häpeilemättä pystypäin ja kestää jokainen paskamyrsky mikä tielle osuu. Ne ovat riskejä, jotka ovat juuri ihmisen elämän suuruisia. Jossain on pyydetty papin siunausta liitolle, ja jossain on pappi siunannut. Jossain on samaa sukupuolta oleva pari päättänyt hankkia yhteisen lapsen ja ympärillä on ollut ihmisiä jotka tukeneet heitä siinä. Siviilirohkeutta tilanteessa, jonka ei pitäisi sitä vaatia.

Minulta löytyy paljon ymmärrystä näiden kysymysten parissa kamppaileville, mutta hyvin vähän heille, jotka katsovat oikeudekseen paheksua toisten ihmisyyttä, elämäntapaa tai valintoja – usein vielä vedoten lasten etuun. He varaavat paljon oikeuksia, mutta ovat valmiita hyväksymään vain harvoja velvollisuuksia muita ihmisiä kohtaan. Eettinen käytäntö tuskin kestää tiivistä tarkastelua.

Me elämme jatkuvasti muiden ihmisten hyväntahtoisuuden varassa. Olisi kurjaa ajatella, että hyväntahtoisuus loppuu, kun siirrymme monen ihmisen elämän kannalta merkityksellisimpiin asioihin: rakkauteen, parisuhteisiin, lapsiin ja hyvän elämän toteutumiseen. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei katso muuta poliittista ajatussuuntaa, vaan siihen kykenee halutessaan jokainen eduskuntapuolue kokoomuksesta vasemmistoliittoon. Seksuaalivähemmistöjen kohtelun paraneminen on suurin yksittäinen esimerkki siitä, että ajat voivat muuttua paremmiksi ja yhteiskunta voi kehittyä. Jokaisen periaatteen pitää myös siirtyä arkipäivän käytäntöjen tasolle.

Seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeudet ovat Suomessa tänä päivänä merkittävästi paremmat kuin aiemmin. Se ei silti ole syy ajatella, että olemme saavuttaneet riittävästi, vaan tilaisuus kysyä, mitä me voimme vielä tehdä. Tasaveroisen kohtelun pitää olla aidosti tasaveroista. Nolointa julmuutta muiden ihmisen taholta on se, joka saa ärsykkeensä toisten rakkaudesta. Siksi allekirjoitin tänään kansalaisaloitteen äitiyslaiksi.

Näin paremman johtamisen päivänä pohdin, mitä taitoja ja ominaisuuksia johtajilta pitäisi edellyttää. Olen elämäni aikana ollut useassa työpaikassa johdettavana ja saanut itse harjoitella johtamista vapaaehtoistyössä partiossa. Kaikesta oppii. Olen kiitollinen lukuisille pomoilleni, sekä naisille että miehille (ja ei, sukupuolella ei ole merkitystä).

Johtajat mielletään seurallisiksi tiimihengen puhaltajiksi tai kasan päällä kököttäviksi jöröiksi. Hyvän lopputuloksen määrittely on helppoa, mutta toteutus on perhanan hankalaa. Löytäkää yhteiset arvot, motivoitukaa, puhaltakaa yhteen hiileen ja korjatkaa työn hedelmät joko matkalla pankkiin tai hyvin toteutuneen vapaaehtoisprojektin muodossa. Olen vuosien varrella miettinyt, missä kaikessa voi mättää. On mahdollista harjoitella, laatia aikatauluja ja hankkia teknisiä vimpaimia, mutta nyt ajattelen tunteita.

Tunnetila, jonka itse vahvimmin liitän johtamiseen, on yksinäisyys. Yhteisöön virittäytyminen ja alaisten arvojen aistiminen vaatii välttämättä toisten huomioimista. Muita on vaikea ymmärtää, jos pitää itseään aina muita fiksumpana. Toisaalta yhdessäoloon liittyy välttämättä myös yksinäisyyttä.

Objektiivisuus on vaikeaa, jos haluaa takertua alaisten hyväksyntään. Päätökset eivät synny vain miellyttämällä. Johtajan on otettava riski herättää epämiellyttäväkin tunteita ja uskallettava ravistaa. Toiminnan tarkastelu on vaikeaa symbioosissa ryhmän kanssa. Toisinaan on kuljettava yksin nähdäkseen pitkälle eteenpäin.

Yhteinen käsitys oikeudenmukaisuudesta ei synny automaattisesti. Joskus sadan ihmisen yrityksessä on 99 työntekijää jotka tietävät toimitusjohtajaa paremmin mitä kulloinkin pitäisi tehdä. On alaisia, jotka pitäisi lukita kaappiin, johtajia joiden puvun kauluksista tursuaa turhamaisuus ja työyhteisöjä, jotka olisivat tuottavampia, jos ne hajoaisivat ja antaisivat jäsenilleen mahdollisuuden käyttää elämänsä johonkin hyödylliseen. Sellaisenakin hetkenä on johdettava.

Vaikka pomon on siedettävä yksinäisyyttä, kenenkään ei pidä olla yksin. Tiimissä kaikki tarvitsevat toisiaan. Yhteisen suunnan löytyminen on kiinni sekä johtajan herkkyydestä huomioida erilaiset näkemykset että alaisten taidoista ymmärtää esimiehen ja alaisen roolit. Viime kädessä pomo kantaa kuitenkin vastuun, eivätkä yhteisetkään arvot auta, jos johtajalla ei ole tarvittaessa kykyä irrottautua ja tehdä päätöksiä.

Johtaminen ei ole helppoa, se on vaikeaa. Jos ei halua johtaa, ei pidä johtaa – eikä edes tarvitse. Johtajuudelle voi yhdessä elämäntilanteessa löytyä aika ja paikka, kun taas toisessa on tyytyväinen asiantuntijatehtäviin. Kasvakaa johtajuuteen ja uskaltakaa vaatia sitä. Kun ymmärtää, ettei johtajuus ole palkinto vaan hyödyllinen ja vastuullinen rooli, on paremmin valmistautunut myös yksinäisyyden sietämiseen.

Keskisuomalaisen toimittaja Satu Kakkori muisteli nuoruuttaan ja manasi ylioppilaskirjoitukset hyödyttömiksi stressiä tuottavaksi jäänteeksi. Stressiä ei aiheuta mikään yksittäinen tekijä, vaan yksilön mahdollisuus ylipäänsä tehdä valintoja elämässään. Ylioppilaskirjoituksille sen sijaan löytyy puoltavia syitä.

Opettajilla on arvosanoja antaessaan suuri valta. Pienessä lukiossa opettaja saa päättää oppiaineessaan jokaisen kurssin arvosanan. Ylioppilaskirjoitukset ovat joitakin valtakunnallisia kokeita lukuun ottamatta ainoat kouluaikaisen kokeet, jotka arvioi kaksi ihmistä. Valmistavan arvostelun tekee oman koulun opettaja, ja arvostelun vahvistaa tai sitä muuttaa ylioppilastutkintolautakunnan sensori. Jos pisteet muuttuvat paljon, toinen sensori lukee opiskelijan vastaukset. Arvosanasta on mahdollista pyytää tarkistusarvostelu.

Ylioppilaskirjoituksilla on lukion päättökokeen lisäksi merkitystä korkeakoulujen opiskelijavalinnassa. Tämä on vain korostunut nykyisen ainereaalin aikana, jolloin yhden reaalikokeen sijaan opiskelija voi kirjoittaa useamman oppiaineen kokeet. Jos valintakokeen osuutta opiskelijavalinnoissa kasvatetaan, stressi siirtyy sinne.

Päivän kunto ei tietenkään saa olla kaikki kaikessa. Systeemi toimii, jos se palkitsee sekä pitkäaikaista puurtamista että yksilön päämäärätietoisuutta tietylle alalle pyrittäessä. Nykyisellään tietä korkeakouluun voi tasoittaa pärjäämällä hyvin useassa ylioppilaskirjoitusaineessa, mutta sisäänpääsy on mahdollista myös pelkällä valintakokeella. Ne, jotka eivät pärjää valintakokeessakaan, voivat vielä usealla alalla hakea sisään esim. avoimen yliopiston opintojen kautta. Olisi tietysti mahdollista ottaa kaikki sisään korkeakouluun haluamalleen alalle, ja pikku hiljaa evätä heikoimmin menestyneiden opinto-oikeutta. Silloin paine siirtyisi opiskelupaikan saavuttamisesta opiskelupaikan säilyttämiseen, taloushuolien ja urastressin lisäksi.

Elämästä ei selviä stressittömästi, ja sen hallitsemista on hyvä harjoitella. Päättäkokeet eivät ole kohtuuttomia. Yksittäisen kokeen aiheuttamaa stressiä paljon tärkeämpää on huolehtia siitä, ettei yksilön stressi aiheudu yhteiskunnan rakenteellisista tekijöistä, jotka sulkevat portteja ja joiden muuttaminen on hidasta. Pitääkö opiskelupaikan saavuttaakseen osallistua kalliille valmennuskurssille? Voinko vaihtaa ensimmäisen opiskelupaikan jälkeen opiskelemaan toista alaa? Onko valmistuakseen pakko ottaa opintolainaa? Sitovia päätöksiä ei pitäisi joutua tekemään liian nuorena eikä taloudellisessa paineessa. Siinä nykyisen hallituksen politiikka mm. opintotuen suhteen on avainasemassa. Stressin sietää, kunhan on aina mahdollisuus valita alansa uudelleen varallisuudesta ja taustasta riippumatta.