Minulle johtamisen opettelu on tekemisen lisäksi tarinoita. Vietin edellisen viikonlopun Evon metsissä Suomen Partiolaisten Johtajatulet-tapahtumassa, tuhansien johtamistarinoiden ympäröimänä, 2000 muun osallistujan ja asiantuntijan kanssa. Vein Johtajatulilta mukanani rohkeutta ja merkityksen oivaltamista, mutta sen lisäksi löysin jotain vieläkin arvokkaampaa – herkkyyden.

Lauantai alkoi Risto Siilasmaan opeilla vaihtoehtojen johtamisesta ja positiivisesta asenteesta silti tulevaisuuteen varautuen. Omissa puheenvuoroissaan Peter Vesterbacka vaati tavoitteiden asettamista riittävän korkealle ja Suvi Haimi näytti esimerkkiä planeetan pelastamisesta innovatiivisella yrityksellä. Aamupäivän osuuden päätti Bruce Oreck, joka puhui rohkeudesta ja ihmisen merkityksestä.

Iltapäivä oli varattu työpajoille, joista olin valinnut tulevaisuuden johtamisen. Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen kertoi omassa työpajassaan, mitä strategian muuttaminen merkitsee 7000 työntekijän ja 3,4 miljoonan asiakkaan yhteisössä. Iltapäivän toisessa osuudessa Mårten Mickos ja Juha Pankakoski puhuivat kansainvälisestä johtamisesta digitalisaation aikakaudella. Mickosin mukaan tulevaisuuden johtaja on digitaalinen partiolainen, jonka on välttämättä johdettava ryhmäänsä arvopohjaisesti. Pankakoski kertoi opeistaan sekä tiiminvetäjänä että johtamisesta niukkenevissa resursseissa. Kansainvälisyyteen ja ryhmän merkitykseen liittyvän osaamisensa lisäksi he käsittelivät kauniilla ja henkilökohtaisella tavalla myös omien rajojensa löytämisestä taidollisesti ja ajallisesti sekä johtajuuteen sisältyvästä epäonnistumisen mahdollisuudesta ja riittämättömyyden tunteesta.

Olen itse ajatellut, että johtamisessa on kyse paitsi oman äänen myös herkkyyden löytämisestä. Partio opettaa juuri sitä herkkyyttä omia rajoja kokeilemalla, mutta taidoista saadaan suurin hyöty vain osallistumalla muuhun yhteiskuntaan ja työelämään. Kun etsii omaa ääntään, on aina riski epäonnistua. Uskon, että kun riittävän moni johtaja kertoo herkkyydestään aistia tilanteita, kertoa ratkaisuistaan niistä selviytymiseksi ja jakaa oppejaan, johtaminen muuttuu paremmaksi. Se vaatii rohkeutta, mutta eikö johtajuudessa ja kasvamisessa olekin kyse juuri siitä?

Herkkyys toimii oman ryhmän lisäksi myös suhteessa muihin. Jos esimerkiksi partiossa johtajat lippukunnassa oppivat ajattelemaan toista lippukuntaa, aluetta ja piiriä, johtajat piirissä toista piiriä sekä keskusjärjestöä, ja johtajat keskusjärjestössä pitämään huolta partiotoiminnan tasapuolisista edellytyksistä Suomen jokaisessa kolkassa, johtajuusopit on otettu hyvin käyttöön.

Viikonloppu oli monella tavalla huikea, mutta yksittäisiä kohokohtia ehdottomasti merkittävämpi anti oli monipuolinen kattaus erilaista johtajuutta.  Eri aloilla ja epäilemättä erilaisella tyylillä toimivat johtajat antoivat vaihtelevia vastauksia mm. kysymykseen, pitääkö johtajalla olla asiaosaamista vai riittääkö kokonaiskuva. Johtajatulilta tarttui mukaan ainakin osallistujien verran tarinoita ja näkökulmia. Niiden ymmärtäminen vie eteenpäin sekä yksilön johtajuutta, partiolaisia että yhteiskuntaa.

Roope Mokan kolumni “Meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen” puhutteli minua partiolaisena ja sai palaamaan teemoihin, joista olen kevään mittaan puhunut eri partiotilaisuuksissa. Tutkijoiden näkemykset tulevaisuuden suunnasta ovat hyvin erilaisia. Pelkästään talouteen ja sitä kautta koko yhteiskuntaan ja yksilöiden mahdollisuuksiin rakentaa omaa elämäänsä tulee luultavasti nykyiseen verrattuna suuriakin muutoksia. Muutokset voivat heijastua ympäristöarvoihin, työhön, vapaa-aikaan, verotukseen, yhteiskunnan tukiin ja demokraattiseen osallistumiseen. Kun kohtaamme tulevaisuuden, jonka luonnetta on väistämättä vaikea ennakoida, yksilön käsityksellä mahdollisuuksistaan ja roolistaan yhteisössä on suuri merkitys.

Partio keskittyy harrastuksena juuri yksilön kasvattamiseen monelta eri kannalta, ja uskallan toivoa että partiolaisella on sekä valmiuksia kohdata erilaisia tulevaisuuksia että ymmärrystä omasta osallisuudestaan niiden muokkaamisessa.

Tiivistän itse partion merkityksen tämän ajan nuorisojärjestönä kolmeen teemaan:

1. Osallisuus yhteiskuntaan. On tärkeää saada kaikki nuoret mukaan yhteiskuntaan kaikilla mahdollisilla tavoilla: kouluttautumaan, töihin, poliittiseen päätöksentekoon ja toteuttamaan itseään ihmisyhteisössä. Partiossa jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin ja oppia itse tekemällä.

2. Vastuu itsestä ja ympäristöstä. Partion kasvatustavoitteet lähtevät pienistä askelista, mutta lopulta nuori on valmis tekemään vaikeitakin eettisiä valintoja, joita me elämässämme väistämättä kohtaamme. Toki välineet tehdä oikeita valintoja eivät vielä takaa sitä, että valinnat myös tehdään. Siihen tarvitaan demokratiaa ja poliittista ohjausta.

3. Kyky kohdata käytännön ongelmia ja ratkaista niitä. Partiolaisella on rohkeutta johtaa, mutta myös herkkyyttä toimia ryhmän jäsenenä. Yhdessä tekemällä opimme vielä arvokkaampiakin asioita ihmisenä olemisesta.

Viikoittainen toiminta kokouksissa, retkillä, leireillä ja muissa tapahtumissa on nuorelle paikka kasvaa vastuuseen. Partiotoiminta ei yksinään muuta maailmaa, mutta se muuttaa maailmassa toimivaa ihmistä. Jokainen meistä ratkaisee viime kädessä itse, miten kasvatustaan käyttää, mutta järjestönä me olemme luvanneet tehdä parhaamme. Parasta uskoa tulevaisuuteen on usko yhteisössä toimivaan yksilöön.

Muualla tapahtuvan kärsimyksen seuraaminen on länsimaisen ihmisen jokapäiväinen seuralainen. Sen sijaan, että olisimme Suomessa voimattomia hallitsemaan omaa elämänpiiriämme, meillä on ollut onni periä vakaa maa vakaana aikana. Sen eteen ei tarvitse tehdä juuri mitään.

Kyse ei ole siitä, että sodasta ei haluaisi lukea, koska se häiritsee arkipäivän askareita. Se on piinallista siksi, että asialle voi tehdä niin vähän. Yksikään aamun sanomalehden äärellä vierähtänyt kyynel, joka ei johda tekoon, ei vähennä kärsimystä Aleppossa. Ahdistus ei pysäytä hyökkäystä Gazaan. Kaikki mieleen tulevat kysymykset ja lauseet ovat banaaleja siksi, että itse asiakin on. Se on väljähtynyttä, arkipäiväistynyttä muiden ihmisten tuskaa, ja se kouraisee.

Osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnista on tällä viikolla Kallion kirkon esimerkistä alkanut soittaa saattokelloja joka päivä klo 17 Aleppon uhrien ja Syyrian sodan vuoksi. Se on harvinainen ele. Kirkonkelloja on perinteisesti käytetty herättämään yhteisöä johonkin asiaan. Useat seurakunnat ovat jo lähteneet mukaan, ja toivottavasti ele vielä yleistyy.

Jos kansallisvaltiot, ja etenkin suurvallat tai suurvaltastatukseen pyrkivät maat, kääntyvät vielä vahvemmin toisiaan vastaan, ja ylikansalliset järjestöt ovat joko haluttomia tai voimattomia toimimaan rauhan puolesta, vastuu siirtyy kokonaan rajat ylittäville ei-valtiollisille toimijoille. Kirkosta puhellaan kaikenlaista, mutta se on vielä tänäkin päivänä se taho, jonka kellot soivat voimakkaimpien joukossa ihmisyyden puolesta. Kirkon suon heille, jotka näkevät sen tehtävänä tuoda mahdollisimman monen toimintansa pariin jakamaan ajatuksia ja ymmärtämään toisia. Kirkko ei rajoita elämää, vaan yhdistää ja suojelee sitä.

En voi tehdä juuri muuta kuin toivoa. Pyydän, että hallitus vetoaa ja toimii yksittäisten valittelujen lisäksi voimakkaammin rauhan puolesta. On hienoa, että esimerkiksi kansainvälinen uutistoimisto BBC uutisoi suomalaisten seurakuntien myötätunnon eleestä, mutta se ei kuitenkaan riitä. Vielä hienompaa olisi, jos pehmeiden keinojen sijaan otsikoihin nousisi päättäjien raivo häpeätahraa kohtaan. Paikka ihmisoikeuksien puolustajien pöydässä on ansaittava. Tiedän, että moni yrittää, mutta yrittäkää lujempaa ja nopeammin.

Humanismia on eri näkökulmien ymmärtämisen lisäksi se, että tietää milloin nyrkki on hakattava pöytään. Joskus diplomatiassakin pitää uskaltaa käyttää voimakkaampia sanoja. Kellot soivat ihmisyyden puolesta ja kirkko suojelee yksilöitä, mutta kriisien estäminen ja pysäyttäminen on edelleen valtioiden tehtävä.

Lasten hankkiminen tuntuu olevan tapetilla. Ylen A2 vietti taannoin lisääntymisiltaa ja Helsingin Sanomissa julkaistiin tällä viikolla juttu siitä, miksi lapsentekoon ei Suomessa ryhdytä.

Yli 30-vuotiaana lapsettomana miehenä olen kokemusasiantuntijuuden ytimessä. Mikä ihme meitä vaivaa? Kolmekymppisten uranäkymät ja perheenlisäyksen kulujen jakautuminen tasaisesti molempien vanhempien työnantajille ovat keskeisessä asemassa, mutta olen kiinnostuneempi siitä, miten perheen perustamisesta puhutaan.

Ensinnäkin, miehiltä ei kokemukseni mukaan kysytä lapsista. Minulta ei ole koskaan tiedusteltu, aionko hankkia lapsia. Siis ei ikinä. Se ei tarkoita sitä, etteikö asia koskisi miehiä, mutta me joudumme harvemmin ulkopuolisten kyselyiden tai mainonnan armoille. Paitsi että toistuva lapsipuhe loukkaa naisia, jotka kokevat roolinsa ahtaaksi, se jättää miehet perhesuunnittelun ulkopuolelle.

Toiseksi, lasten hankkiminen on usein valinta. Perheet ovat tärkeitä. On hienoa, että on ydinperheitä ja uusperheitä. On upeaa, että on lapsettomuushoitoja ja adoptioita. On erityisen hienoa, että omien valintojen riemu alkaa vähitellen koskea Suomessa yhä useampaa ihmistä. Se ei silti ole yhtään sen erikoisempaa kuin olla lapseton.

Lasten saamisen ja lapsettomuuden tarkastelu auttaa ymmärtämään elämään kuuluvaa sattumaa. Siinä ei voi olla oikeassa tai epäonnistua. Koska lapsia joko on tai niitä ei ole, aihe on hyvin herkkä. Selitysten tivaaminen on julmaa ja satuttaa sekä heitä, jotka olisivat halunneet lapsia että heitä, jotka ovat tietoisesti valinneet lapsettomuuden. Kun ajattelemme “en voisi koskaan ymmärtää toisen elämää”, olemme jonkin olennaisen äärellä. Kysymys omista lapsista koskee kaikkia ihmisiä, mutta saa jokaisen kohdalla erilaisen sävyn.

Uskon seuraavaa:
Miehet haluavat hankkia lapsia. Miesten isyydestä ja lapsettomuudesta pitäisi kirjoittaa kaikista eri näkökulmista. Kuten Helsingin Sanomien jutussa todetaan, biologinen kello koskettaa sekä naisia että miehiä. Erilaisuutensa vuoksi paras aihepiiristä lukemani juttu koski miestä, jota harmitti vietävästi, ettei hänellä ole omia lapsia.

Miehet haluavat olla lasten kanssa kotona. Tuntemani isät ovat puhuneet lämpimästi kotona viettämästään ajasta, jolloin lapsi on oppinut tukeutumaan myös isäänsä. Eläkekertymän vuoksi kenenkään ei kannata jäädä kotiin, mutta se taas on rakenteellinen seikka.

Ihminen voi elää onnellisen elämän ilman lapsia. Perheisiin liittyvät kysymykset osoittavat, että me etsimme ihmisen paikkaa ja tyytyväisyyttä kummallisista suunnista. Ihmiselämän arvoa ei pitäisi koskaan kytkeä siihen, onko hän perheellinen. Ihmisen tehtävä on paljon laajempi.

Lapsettomuuden valinnut ei ole itsekäs. Itsekkyydellä tai epäitsekkyydellä ei ole mitään tekemistä lasten hankkimisen kanssa. Heitä löytyy joka polulta. On vaikea ymmärtää, miksi kenenkään pitäisi selitellä valintojaan. Kuinka moni perheellinen hankki lapsensa turvatakseen suomalaisen yhteiskunnan jatkuvuuden?

Jos jostain naisesta tuntuu, että kysymys lapsista ja lapsettomuudesta koskee ainoastaan naisia, voin luvata, ettei koske. Asian sukupuolittuminen on vain umpimielinen kinos, joka rohkeiden sielujen on lanattava. Kun perheenlisäyksestä puhutaan tasapuolisesti kaikkia osapuolia koskevana päätöksenä, sekä miesten että naisten valinnanvapaus kasvaa ja erilaisista elämänpoluista tulee hyväksyttäviä.

Kommentoin taannoin Opettaja-lehdessä ilmestyneeseen, tulevaisuuden työelämää käsitelleeseen artikkeliin opinto-ohjauksen näkökulmasta. Juttu käsitteli robotiikan ja tekoälyn vaikutusta mm. työpaikkoihin ja yhteiskuntaan. Totesin, että vaikeaa on. Ohjaus on kimuranttia, kun toimialat ja ammatit muuttuvat nopeasti.

Kun edes kokeneet päättäjät ja muut aikuiset eivät tiedä tulevaisuudesta, kuinka nuoretkaan voisivat sitä hahmottaa. Tutkijoiden ennusteet tulevaisuudesta ovat niin hupaisan levällään, että kysymys “Mitä olet aikonut tehdä?” saa toisinaan hymynkareen huulille. Nuorille korkeakoulussa opiskelukin tuntuu vielä kaukaiselta ajatukselta, saati työura – tai useampi – valmistumisen jälkeen. Opinto-ohjaaja oleilee jossain päättäjien ja nuorten välimaastossa: korvissa kaikuvat poliitikon sanat koulutuksen tärkeydestä ja välivuosista, ja silmissä näkee nuoren, jolle on juuri kertonut, että vielä 25- tai jopa 30-vuotiaanakin voi vaihtaa alaa. Se katse on melkoinen.

Joitain suuntaviivoja on silti selkeänä mielessä. Koulutusalojen hakukohteet on tehtävä laajoiksi, jolloin hakijan ei tarvitse niin varhain päättää tarkkaa suuntautumistaan. Tähän suuntaan yliopistot, ainakin Helsingin yliopisto, ovat hakukohteitaan jo kehittämässäkin. Opintopolkujen on oltava joustavia ja jatkuvia, jotta niissä on riittävästi polkuja nuorille ja aikuisille opiskelijoille. Siihen sisältyy mahdollisuus vaihtaa alaa kesken työuran, tarvittaessa perusteellisestikin. Tähän on oltava myös tukea. On arvovalinta, jos taloudellinen riski koulutuksen kannattavuudesta sysätään valtiolta yksilölle.

Ohjausta tarvitaan, mutta olenko skeptinen sen suhteen? Totta kai on hienoa, kun ohjaus haastaa nuoren ajattelemaan valintojaan ja avaa uusia vaihtoehtoja. Itse en silti usko, että paraskaan ohjaus voisi paikata rakenteiden puutteita. Ammattia ei valita edes toisella pakollisella opinto-ohjauksen kurssilla. Ihminen on elämänsä aikana altis vaikutuksille ja sattumille, jotka ovat jokaisen nuoren, vanhemman ja opinto-ohjaajan vaikutusvallan ja mielikuvituksen ulottumattomissa, ja juuri siihen on koulutusjärjestelmän taivuttava.

Olen usein ajatellut, että opinto-ohjaajana ikävintä olisi valehtelu. Huonoa tuotetta on ikävä myydä. Ohjaaminen on sen sijaan kivaa, kun nuorelle voi kertoa, että tulevaisuuteen on syytä katsoa luottavaisesti. Joko roboteilla tai ilman.

luokkavallanvahtikoirat

 

Tänä keväänä ilmestyi Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjoittama Luokkavallan vahtikoirat (Into Kustannus). Kirjoittajien mukaan kirjan tarkoituksena on olla yleistajuinen opas journalismiin ja sen kautta yhteiskuntaan, itsekritiikin työkalu toimittajille ja yhteenveto journalismin merkityksestä nyky-Suomessa.

Luokkavallan vahtikoirat on kirja vallasta. Kukkala ja Purokuru lähestyvät asetelmaa suomalaisten toimittajien kautta. Valtaa on paitsi näkyvillä myös rakenteissa, ja sen käyttöä on vaikea havaita.  Toimittajat ovat portinvartijoita siinä, mitkä aiheet nousevat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuinka harva suomalainen itse asiassa löytää “virallisen” yhteiskunnallisen “keskustelun” siemeniä muualta kuin sanomalehdistä, televisiosta tai radiosta? Sukupolvien välillä kuilu on vielä suurempi. Sosiaalisessa mediassa liikkuvat suurimpien lehtien ulkopuoliset jutut tavoittavat pääasiassa nuoremmat, joiden käsitys toivottavasta politiikasta on ainakin joissain kysymyksissä hyvin erilainen kuin vanhemmilla sukupolvilla. Toimitusten sisällä valta taas kasautuu ylemmille portaille.

Suomalaisten sanomalehtien henkilöstön irtisanomiset viimeisten vuosien aikana ovat olleet surullista seurattavaa. Toimitusten koot pienenevät, lehtien sisältö samankaltaistuu ja toimittajilla on kiire. Jälki ei voi olla hyvää. Asiassa on vielä surullisempikin puoli. Kun työmahdollisuuksia on vähemmän ja työsuhteet määräaikaisia, ristiriitaisten aiheiden käsittely vaikeutuu. Tästä on kirjassa esimerkkejä.

Toisaalta kirja tuo esille heitä, jotka kokevat, ettei media nykyisellään tuo riittävästi erilaisia näkökulmia esille. Marginaaliin tunkeminen ei täytä yhteiskunnallisen keskustelun tunnusmerkkejä esimerkiksi toimeentulovaikeuksista, seksuaalivähemmistöjen oikeuksista tai mielenosoituksista kirjoitettaessa. Siinä missä toimeentulon varmuus on tärkeää jokaiselle toimittajalle, näkyvyys on elinehto eri väestöryhmille, yhteiskunnalliselle moninaisuudelle ja maailman muuttumiselle. Juuri tässä toimittajat ovat vallan saranoita. Kirjoittajat toteavatkin, että toimittamista ja yhteiskunnallista näkemystä ei voi erottaa toisistaan. Jutun näkökulman ja haastateltavien valitseminen on jo itsessään päätös viestistä.

Myös muiden ammattikuntien edustajat käyttävät valtaa määrittäessään yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Itse tunnen parhaiten opetusalan ja siellä opettajat käyttävät suurta valtaa esim. arvioinnissa. Vaikka aihetta on tutkittu ja siitä käydään keskustelua, suomalaisen opettajan työssä ihannoidaan juuri työn autonomiaa. Se pitää sisällään paitsi oppimaan ohjaamisen myös opitun arvioinnin. Tästä kirjoitan enemmän joskus toiste. Olennaista on itsesäätelyn vaikeus, oli kyse sitten toimittajista tai opettajista.

Me emme ole Suomessa samalla viivalla. Siinä missä marginaalissa toimivan haastateltavan tai työpaikassaan vaikeuksiin ajautuneen toimittajan kokemus kaltoinkohtelusta on oikeutettu, eliitin valitukseen on syytä suhtautua varauksella. Kun etuoikeutetussa asemassa oleva uhriutuu huonosta kohtelusta, kannattaa selkäydinreaktion sijaan pohtia, mistä kaltoinkohtelu johtuu. Voiko valtaa analysoida valta-asemasta käsin?

Suosittelen kirjaa kaikille puoluekannasta riippumatta. Olen monesta asiasta kirjoittajien kanssa samaa mieltä, mutta kirja olisi tärkeää ja tarpeellista luettavaa useammallekin. Se herättää ajattelemaan, millaista valtaa toimittajan työhön liittyy, mitä me näemme ja mitä jää journalismin katvealueisiin.