Lasten hankkiminen tuntuu olevan tapetilla. Ylen A2 vietti taannoin lisääntymisiltaa ja Helsingin Sanomissa julkaistiin tällä viikolla juttu siitä, miksi lapsentekoon ei Suomessa ryhdytä.

Yli 30-vuotiaana lapsettomana miehenä olen kokemusasiantuntijuuden ytimessä. Mikä ihme meitä vaivaa? Kolmekymppisten uranäkymät ja perheenlisäyksen kulujen jakautuminen tasaisesti molempien vanhempien työnantajille ovat keskeisessä asemassa, mutta olen kiinnostuneempi siitä, miten perheen perustamisesta puhutaan.

Ensinnäkin, miehiltä ei kokemukseni mukaan kysytä lapsista. Minulta ei ole koskaan tiedusteltu, aionko hankkia lapsia. Siis ei ikinä. Se ei tarkoita sitä, etteikö asia koskisi miehiä, mutta me joudumme harvemmin ulkopuolisten kyselyiden tai mainonnan armoille. Paitsi että toistuva lapsipuhe loukkaa naisia, jotka kokevat roolinsa ahtaaksi, se jättää miehet perhesuunnittelun ulkopuolelle.

Toiseksi, lasten hankkiminen on usein valinta. Perheet ovat tärkeitä. On hienoa, että on ydinperheitä ja uusperheitä. On upeaa, että on lapsettomuushoitoja ja adoptioita. On erityisen hienoa, että omien valintojen riemu alkaa vähitellen koskea Suomessa yhä useampaa ihmistä. Se ei silti ole yhtään sen erikoisempaa kuin olla lapseton.

Lasten saamisen ja lapsettomuuden tarkastelu auttaa ymmärtämään elämään kuuluvaa sattumaa. Siinä ei voi olla oikeassa tai epäonnistua. Koska lapsia joko on tai niitä ei ole, aihe on hyvin herkkä. Selitysten tivaaminen on julmaa ja satuttaa sekä heitä, jotka olisivat halunneet lapsia että heitä, jotka ovat tietoisesti valinneet lapsettomuuden. Kun ajattelemme “en voisi koskaan ymmärtää toisen elämää”, olemme jonkin olennaisen äärellä. Kysymys omista lapsista koskee kaikkia ihmisiä, mutta saa jokaisen kohdalla erilaisen sävyn.

Uskon seuraavaa:
Miehet haluavat hankkia lapsia. Miesten isyydestä ja lapsettomuudesta pitäisi kirjoittaa kaikista eri näkökulmista. Kuten Helsingin Sanomien jutussa todetaan, biologinen kello koskettaa sekä naisia että miehiä. Erilaisuutensa vuoksi paras aihepiiristä lukemani juttu koski miestä, jota harmitti vietävästi, ettei hänellä ole omia lapsia.

Miehet haluavat olla lasten kanssa kotona. Tuntemani isät ovat puhuneet lämpimästi kotona viettämästään ajasta, jolloin lapsi on oppinut tukeutumaan myös isäänsä. Eläkekertymän vuoksi kenenkään ei kannata jäädä kotiin, mutta se taas on rakenteellinen seikka.

Ihminen voi elää onnellisen elämän ilman lapsia. Perheisiin liittyvät kysymykset osoittavat, että me etsimme ihmisen paikkaa ja tyytyväisyyttä kummallisista suunnista. Ihmiselämän arvoa ei pitäisi koskaan kytkeä siihen, onko hän perheellinen. Ihmisen tehtävä on paljon laajempi.

Lapsettomuuden valinnut ei ole itsekäs. Itsekkyydellä tai epäitsekkyydellä ei ole mitään tekemistä lasten hankkimisen kanssa. Heitä löytyy joka polulta. On vaikea ymmärtää, miksi kenenkään pitäisi selitellä valintojaan. Kuinka moni perheellinen hankki lapsensa turvatakseen suomalaisen yhteiskunnan jatkuvuuden?

Jos jostain naisesta tuntuu, että kysymys lapsista ja lapsettomuudesta koskee ainoastaan naisia, voin luvata, ettei koske. Asian sukupuolittuminen on vain umpimielinen kinos, joka rohkeiden sielujen on lanattava. Kun perheenlisäyksestä puhutaan tasapuolisesti kaikkia osapuolia koskevana päätöksenä, sekä miesten että naisten valinnanvapaus kasvaa ja erilaisista elämänpoluista tulee hyväksyttäviä.

Kommentoin taannoin Opettaja-lehdessä ilmestyneeseen, tulevaisuuden työelämää käsitelleeseen artikkeliin opinto-ohjauksen näkökulmasta. Juttu käsitteli robotiikan ja tekoälyn vaikutusta mm. työpaikkoihin ja yhteiskuntaan. Totesin, että vaikeaa on. Ohjaus on kimuranttia, kun toimialat ja ammatit muuttuvat nopeasti.

Kun edes kokeneet päättäjät ja muut aikuiset eivät tiedä tulevaisuudesta, kuinka nuoretkaan voisivat sitä hahmottaa. Tutkijoiden ennusteet tulevaisuudesta ovat niin hupaisan levällään, että kysymys “Mitä olet aikonut tehdä?” saa toisinaan hymynkareen huulille. Nuorille korkeakoulussa opiskelukin tuntuu vielä kaukaiselta ajatukselta, saati työura – tai useampi – valmistumisen jälkeen. Opinto-ohjaaja oleilee jossain päättäjien ja nuorten välimaastossa: korvissa kaikuvat poliitikon sanat koulutuksen tärkeydestä ja välivuosista, ja silmissä näkee nuoren, jolle on juuri kertonut, että vielä 25- tai jopa 30-vuotiaanakin voi vaihtaa alaa. Se katse on melkoinen.

Joitain suuntaviivoja on silti selkeänä mielessä. Koulutusalojen hakukohteet on tehtävä laajoiksi, jolloin hakijan ei tarvitse niin varhain päättää tarkkaa suuntautumistaan. Tähän suuntaan yliopistot, ainakin Helsingin yliopisto, ovat hakukohteitaan jo kehittämässäkin. Opintopolkujen on oltava joustavia ja jatkuvia, jotta niissä on riittävästi polkuja nuorille ja aikuisille opiskelijoille. Siihen sisältyy mahdollisuus vaihtaa alaa kesken työuran, tarvittaessa perusteellisestikin. Tähän on oltava myös tukea. On arvovalinta, jos taloudellinen riski koulutuksen kannattavuudesta sysätään valtiolta yksilölle.

Ohjausta tarvitaan, mutta olenko skeptinen sen suhteen? Totta kai on hienoa, kun ohjaus haastaa nuoren ajattelemaan valintojaan ja avaa uusia vaihtoehtoja. Itse en silti usko, että paraskaan ohjaus voisi paikata rakenteiden puutteita. Ammattia ei valita edes toisella pakollisella opinto-ohjauksen kurssilla. Ihminen on elämänsä aikana altis vaikutuksille ja sattumille, jotka ovat jokaisen nuoren, vanhemman ja opinto-ohjaajan vaikutusvallan ja mielikuvituksen ulottumattomissa, ja juuri siihen on koulutusjärjestelmän taivuttava.

Olen usein ajatellut, että opinto-ohjaajana ikävintä olisi valehtelu. Huonoa tuotetta on ikävä myydä. Ohjaaminen on sen sijaan kivaa, kun nuorelle voi kertoa, että tulevaisuuteen on syytä katsoa luottavaisesti. Joko roboteilla tai ilman.