Luin lehdestä, että saatat olla vaihtamassa puheenjohtajaa. Olin niin kovin pettynyt, sillä ajattelin että olisit ennemminkin uudistamassa politiikkaasi. Kun häviät vaalit, kuulen usein tarpeestasi jonkinlaiseen sisäiseen tilinpäätökseen. Sen jälkeen keskityn odottamaan.

Heinäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä Unto Hämäläinen sai tämän vuosikymmenen kuulostamaan sosialidemokratian hautajaisten loppusoitolta. Demokraatissa jäsenesi haukkui vihreät kaikilla mahdollisilla tavoilla esittämättä ainuttakaan ratkaisuvaihtoehtoa. Kannatuksesi on noussut viime vaaleista, mutta se ei ole nykyisen hallituksen aikana erityisen suuri saavutus.

Katsoin viime eduskuntavaalien alla vaalivideotasi, josta suurin osa käsitteli menneitä saavutuksia. Sinun ansioitasi eivät ole kuluneet vuosikymmenet, vaan se, että minä olen tässä. Keskiluokkainen, akateeminen, keskiluokkaisen perheen vesa, joka on saanut valtiolta kaiken. Kuten moni muukin. Se on kuitenkin lähtölaukaus, ei päätepiste. Minä kaipaan vuoden 1966 sijaan vuoden 2016 rohkeutta, tämän hetken poliittisista voimasuhteista riippumatta. Välitän ympäristöstä, oikeudenmukaisesta varallisuudenjaosta ja solidaarisesta ihmisoikeuspolitiikasta. Ne eivät ole sukupolvelleni kovin erityisiä vaatimuksia, pikemminkin hyvin tavallisia. Maailma on monimutkainen paikka – entäs sitten? Olen kiitollinen, mutta jos haluaisin elää mennessä, kävisin äänestämässä 1980-luvulla.

Timo Harakalla on hyviä ajatuksia. Esimerkiksi hänen Liike 2020 -kirjoituksensa toivottavasti sai sinut ajattelemaan. Sanna Marin herättää toivoa. En silti uhraisi Harakkaa tai Marinia SDP:n puheenjohtajaksi. Näin lehtiä seuranneena en voisi toivoa sellaista kohtaloa kenellekään.

Mitä sitten pitäisi tarkalleen ottaen tehdä? Sen pohtiminen ei oikeastaan ole minun, vaan sinun tehtäväsi. Sinä olet puolue ja minä äänestäjä. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten puolueen ohjelmatyötä tehdään, mutta sen sijaan kannatan hyvää lopputuotetta mielelläni. Millainen puolue olet, jos et onnistu löytämään toivon näkökulmaa?

Olen päätynyt pitämään ihmisen vapauttamista sosialidemokratian tärkeimpänä tehtävänä. Sosialidemokratia on pyrkinyt tekemään sen hyvinvointivaltion avulla. Samaa ajattelevat myös vihreät. He eivät ole vihollisia. Kukaan ei ole varastanut ideoita toiselta. Teillä on yhteinen tavoite ja sen on mahdollistanut vuosikymmenten kehitys. Minä olen tässä, ja haluan että ystäväni, lapseni ja lastenlapseni ovat samalla viivalla.

Tulonjakoa, ympäristöä ja ihmisoikeuksia puolustavalle politiikalle on tilausta. Opettele ensin osumaan palloon ennen kuin juokset ympäri kenttää. Harjoittele olemalla mainitsematta vihreitä, ainakaan vihollisena. Älä aloita jokaista lausetta puhumalla hallituksesta. Ohjaa keskustelua yrittämisestä erottamalla pienyrittäjyys suurpääomasta. Auta ihmisiä sovittamaan yhteen tuet ja sirpaleinenkin työelämä. Varaudu tulevaisuuteen ja työn arvon vielä epätasaisempaan jakautumiseen. Ole rohkeasti aloitteellinen ympäristöasioissa. Tiedän, että sinä tunnet paljon ihmisiä, joiden sydän on suuri ja niin täynnä toiveita, ettei se enää tahdo mahtua rintaan. Kerro kaunis visio todesta maailmasta, ja minä lupaan antaa sinulle ääneni.

Minä olen tässä, SDP. Nyt on sinun vuorosi.

sverige

 

Kirjassa Sverige – en (o)besvarad kärleskhistoria (Wahlström & Widstrand 2016) kuusitoista ruotsalaista naista kertoo kokemuksistaan useamman kulttuurin edustajina Ruotsissa. Vaikka kirjoittajilla on yhdistäviä kokemuksia maahanmuuttajina, kirjassa ei ole kysymys lokeroinnista vaan identiteettien monimuotoisuudesta.

Tekstit eivät ole pitkiä, mutta ne pureutuvat peruskysymyksiin asuinmaasta ja kulttuurista. Esimerkiksi tekstissä “Tacksamhetsamortering” kirjoittaja kysyy, mistä kiitollisuudenvelka yhteiskunnassa syntyy, kenelle sitä kuuluu maksaa, ja millä edellytyksillä siitä on mahdollista vapautua. Muut pohtivat mm. elämäntapaa, uraa ja perhettä. Voiko olla ruotsalainen, vaikka ei ole varsinaista äidinkieltä, mutta puhuu useampaa kieltä? Miten rodullistaminen näkyy?

Osa kirjoittajista on mukana anonyymisti. Kipeät ja henkilökohtaiset kertomukset avaavat ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa, joka kerskailee avoimuudellaan ja tasa-arvoisuudellaan. Miten suhtautua oman äidin vuodesta toiseen kokemaan vähättelyyn? Mitä sanoa lapselle, jos häntä nimitellään koulussa? Miltä tuntuu, kun toiset vaativat määrittelemään tarkalleen mihin kokee kuuluvansa, ja onko määrittely lopulta kenenkään edun mukaista? Elämä kahden tai useamman kulttuurin välimaastossa on jo sinällään hankalaa, mutta vielä hankalammaksi sen tekee muiden ihmisten käytöksellään aiheuttama ulkopuolisuuden tunne.

Ääneen lausuttu rasismi on vain jäävuoren huippu ja paljon jää näkemättä. Juuri siksi kokemusten jakaminen on tärkeää. Eräs kirjoittaja toteaa, että on tärkeää puuttua jokaiseen loukkaukseen, sillä anteeksipyyntö merkitsee ettei kohde ole ylireagoinut tai ymmärtänyt pinnan alla kytevää syrjivää viestiä väärin. Muutamasta tekstistä ilmenee erityisesti pelko tulevaisuudesta ruotsidemokraattien lisääntyneen kannatuksen myötä.

Koulun alkaminen oli monella tavalla avainasemassa. Osa koki kouluun menemisen kynnykseksi, sillä lasten käytös heijasti aikuisten käsityksiä vieraista toisista. Henkilökunnan käytös vaihteli. Opettajilla ja opinto-ohjaajilla oli paikka asettaa esteitä tai kannustaa eteenpäin. Vaikka koulu toisaalta altisti rasismille, se oli monelle väylä henkilökohtaiseen menestykseen.

Ruotsissa on ulkopuolisuudesta puhuttu aiemminkin. Kirjailija Jonas Hassen Khemiri kirjoitti vuonna 2013 Dagens Nyheteriin avoimen kirjeen oikeusministeri Beatrice Askille. Kirje liittyi ohjelmaan, joka lisäsi ilman oleskelulupaa Ruotsissa olevien maahanmuuttajien karkotuksia. Khemiri pyysi oikeusministeriä vaihtamaan vuorokaudeksi kehoa hänen kanssaan, jotta Ask huomaisi, miltä tuntuu kokea itsensä nuoresta pitäen pienten tapahtumien kautta ulkopuoliseksi Ruotsissa. Khemirin kirjoitus oli yli 150 000 jaollaan lehden kaikkien aikojen suosituin.

Aihe on ajankohtainen Suomessakin. Viime aikoina on puhuttanut monen muun tapauksen ohella mm. Mustan Barbaarin eli James Nikanderin läheisten kohtelu poliisin taholta. Tapahtunutta selvitetään. Lisäksi Miss Suomi Shirly Karvinen on kertonut kohtaamastaan rasismista. Vapaus syrjinnästä, tasapuolinen kohtelu viranomaisten edessä ja esteetön pääsy koulutukseen ja työelämään ovat järjestäytyneen yhteiskunnan peruspilareita. Niiden turvaamiseksi tarvitaan paljon ääniä kertomaan, millaista elämä täällä on ja miten sitä pitäisi tukea, ja kokemusten pitää tulla marginalisoiduilta ryhmiltä itseltään.