Keskisuomalaisen toimittaja Satu Kakkori muisteli nuoruuttaan ja manasi ylioppilaskirjoitukset hyödyttömiksi stressiä tuottavaksi jäänteeksi. Stressiä ei aiheuta mikään yksittäinen tekijä, vaan yksilön mahdollisuus ylipäänsä tehdä valintoja elämässään. Ylioppilaskirjoituksille sen sijaan löytyy puoltavia syitä.

Opettajilla on arvosanoja antaessaan suuri valta. Pienessä lukiossa opettaja saa päättää oppiaineessaan jokaisen kurssin arvosanan. Ylioppilaskirjoitukset ovat joitakin valtakunnallisia kokeita lukuun ottamatta ainoat kouluaikaisen kokeet, jotka arvioi kaksi ihmistä. Valmistavan arvostelun tekee oman koulun opettaja, ja arvostelun vahvistaa tai sitä muuttaa ylioppilastutkintolautakunnan sensori. Jos pisteet muuttuvat paljon, toinen sensori lukee opiskelijan vastaukset. Arvosanasta on mahdollista pyytää tarkistusarvostelu.

Ylioppilaskirjoituksilla on lukion päättökokeen lisäksi merkitystä korkeakoulujen opiskelijavalinnassa. Tämä on vain korostunut nykyisen ainereaalin aikana, jolloin yhden reaalikokeen sijaan opiskelija voi kirjoittaa useamman oppiaineen kokeet. Jos valintakokeen osuutta opiskelijavalinnoissa kasvatetaan, stressi siirtyy sinne.

Päivän kunto ei tietenkään saa olla kaikki kaikessa. Systeemi toimii, jos se palkitsee sekä pitkäaikaista puurtamista että yksilön päämäärätietoisuutta tietylle alalle pyrittäessä. Nykyisellään tietä korkeakouluun voi tasoittaa pärjäämällä hyvin useassa ylioppilaskirjoitusaineessa, mutta sisäänpääsy on mahdollista myös pelkällä valintakokeella. Ne, jotka eivät pärjää valintakokeessakaan, voivat vielä usealla alalla hakea sisään esim. avoimen yliopiston opintojen kautta. Olisi tietysti mahdollista ottaa kaikki sisään korkeakouluun haluamalleen alalle, ja pikku hiljaa evätä heikoimmin menestyneiden opinto-oikeutta. Silloin paine siirtyisi opiskelupaikan saavuttamisesta opiskelupaikan säilyttämiseen, taloushuolien ja urastressin lisäksi.

Elämästä ei selviä stressittömästi, ja sen hallitsemista on hyvä harjoitella. Päättäkokeet eivät ole kohtuuttomia. Yksittäisen kokeen aiheuttamaa stressiä paljon tärkeämpää on huolehtia siitä, ettei yksilön stressi aiheudu yhteiskunnan rakenteellisista tekijöistä, jotka sulkevat portteja ja joiden muuttaminen on hidasta. Pitääkö opiskelupaikan saavuttaakseen osallistua kalliille valmennuskurssille? Voinko vaihtaa ensimmäisen opiskelupaikan jälkeen opiskelemaan toista alaa? Onko valmistuakseen pakko ottaa opintolainaa? Sitovia päätöksiä ei pitäisi joutua tekemään liian nuorena eikä taloudellisessa paineessa. Siinä nykyisen hallituksen politiikka mm. opintotuen suhteen on avainasemassa. Stressin sietää, kunhan on aina mahdollisuus valita alansa uudelleen varallisuudesta ja taustasta riippumatta.

Ylioppilaskokeen valvominen on maailman tylsimpiä työtehtäviä. Kaikkien on oltava hiljaa. Kysymyksiin ei saa vastata. Samean hiljaisuuden rikkoo, kun saattaa kokelaita yksi kerrallaan vessaan. Kokelaat eivät saa nousta pulpetistaan ilman syytä, joten valvojat käyvät nostamassa pudonneet vastauspaperit, kynät ja nenäliinat. Kaikkia ympäröi koskemattomuuden kehä. Niiden tuntien ajan kokelas saa leikkiä kuninkaallista.

 

pencil

Kuva: Dvortygirl (CC BY-SA 2.0)

 

Kokeessa on myös toinen puoli. Siinä on jotain hyvin erityistä, kun kymmenet kirjoittajat keskittyvät omiin vastauksiinsa ja suorittavat rutiinejaan. Jotkut ovat tuoneet mukanaan pelkän mehupullon ja kynän, ja vaatteilla voisi lähteä suoraan baariin. Toisilla on mukanaan satakuntalaisten häiden verran eväitä ja päällään mukavat verskat. Villasukat ovat suosittuja. Kynät suhisevat papereissa. Liikuntasalin ilmastointi hurisee ja puhaltaa lisää kylmää ilmaa. Joku kääriytyy vilttiin.

Ylioppilaskirjoituksilla on Suomessa suuri merkitys, sillä hyvät arvosanat tasoittavat tietä korkeakouluihin. Elämässä voi toki pärjätä hyvin ilmankin, ja sitä tulee nuoria katsellessa mietittyä. Kokeissa mitataan koko lukion aikana, ja jo aiemminkin, opittua. Henkinen paine voi käydä suureksi. Kokelaiden on viimeistään salissa ylitettävä omat pelkonsa oppiaineissa pärjäämisestä, ja siinä riittää kun luottaa hankittuihin taitoihin. Kissanpennuista kasvaa tiikereitä. Opettajat ovat parhaansa mukaan valmistaneet opiskelijat koitokseen, mutta suurin osa työstä on silti tehtävä itse.

Vaikka jokainen kokelas on täysin yksin omien ajatustensa kanssa, olemme silti osa suurta massaa. Suurimmissa kokeissa, äidinkielessä ja englannissa, suoritusmäärät lasketaan kymmenissä tuhansissa. Samaan aikaan koetta siis tehdään kaikissa lukioissa. Kokemus jännityksen tunteesta kokeissa pärjäämisestä yhdistää jokaista suomalaista ylioppilasta, turtumus kokeiden valvomisesta opettajia, ja vastuu kokeiden järjestämisestä rehtoreita. Se on iso juttu, eikä ole yhdentekevää miten järjestelyt sujuvat.

Kun ylioppilaskokeet vähitellen ensi syksystä alkaen sähköistyvät, valvojien työ jonkin verran muuttuu. Lyijykynän tekninen vika on korjattavissa vielä melko helposti, mutta nyt on opeteltava uusia rutiineja. Silti ylioppilaskirjoituksilla on yhä sama merkitys yksilölle. Helpotuksen tunne, kun pääsee salista pois etenkin viimeisen kokeen jälkeen. Jälkipelit kavereiden kanssa, kun käy sattumuksia läpi. Tulokset, valmistuminen – ja sitten kohti jotain uutta.

Jaakko Kiander toi ilmi vuonna 2000 ilmestyneessä, Suomen edellisen laman leikkauksia käsitelleessä tutkimuskoosteessaan Laman opetukset (VATT 2000), että alttiimpina leikkauksille olivat ne etuudet, joille ei ollut selvää eturyhmää yhteiskunnassa.

Julkaisussa on mukana taulukko, mihin väestöryhmiin 1990-luvun leikkaukset pahimmin kohdistuivat:

häviäjät

 

Hyvässä valtiossa jokainen ääni kuuluu – sen ei tarvitse olla mölinää ja huutoa, vaan yhteiskunnan kehittämistä tasapuolisesti. Väärin leikkaamalla on mahdollisuus tyriä paitsi tulevaisuuden kasvu myös kansalaisten edellytykset osallistua yhteiskuntaan.

Menneeseen ei voi enää vaikuttaa, mutta siitä voi oppia jotain. Nyt suunniteltuja menoleikkauksia kannattaa pohtia näistä kolmesta näkökulmasta:

 

  1. Valinnanvapaus

Leikkauksilla ja etujen heikennyksille on vaara keskittyä heihin, joilla harvemmin on vapaus valita osaansa. Lastentarhanopettaja ei voi kilpailuttaa palkkaansa ja siivooja ei voi kieltäytyä työstä huonojen ehtojen vuoksi. Loukkaantuminen on hyvätuloisten etuoikeus. Köyhät, pienituloiset ja muut joilla on vain vähän valinnanvaraa, keskittyvät lähinnä pärjäämiseen.

Kaikki elämässä ei ole vain oman ponnistelun tulosta. Usein meistä ne, joilla menee parhaiten, hyötyvät olemassa olevista rakenteista kaikkein eniten. Olisi löyhäpäistä väittää, että useita tuhansia euroa kuukaudessa ansaitseva kärsii kohtuuttomasti korkeasta verotuksesta. Palkkatulon verotus toki kiristyy tulojen nousun myötä, mutta eikö enemmän kärsi se, jolla ei ole työtä tai joka joutuu maksamaan korkeaa vuokraa pääkaupunkiseudulla paljon pienemmästä palkastaan? Eroja säästökuurin osumisessa on myös ammattiliittojen sisällä. Esimerkiksi lomarahan leikkaaminen sattuu eniten niihin, joiden tulot ovat jo valmiiksi pienet.

 

  1. Yhteiskuntajärjestys

Kun menoja leikataan ja sovitaan tulopolitiikasta yhteiskuntasopimuksen lailla, uudistetaan aina järjestelmän rakenteita. Jos leikkauspäätökset koulutuksesta johtavat koulutuksen periytyvyyden lisääntymiseen, ne ovat epäonnistuneet. Jos yhteiskuntasopimuksen vaikutukset kohdistuvat epäreilulla tavalla pienituloisiin eivätkä luo rakenteita työlle, sopimus on epäonnistunut. Jos uutta yhteiskuntaa rakennettaessa harvojen valinnanvapaus nousee tuntuvasti, ja suuren osan ei ollenkaan tai pikemminkin heikkenee, rakennustyö on valunut hukkaan.

Kuka puhuisi siitä, miten voitot jaetaan hyvinä aikoina? Kuulostaa ja näyttää usein siltä, että voittojen karttuessa selitellään Suomen ajelehtivan kansainvälisen verokilpailun laineilla, mutta kriisin hetkellä tappiot kannetaan tavallisen palkansaajan niskoille. Valita voi toisinkin. Jos on tosiaan huolissaan kireän verotuksen vaikutuksesta investointeihin tai verotaakan kasautumisesta keskiluokalle, pitäisi edistää investointien syntymistä, panostaa koulutukseen ja puuttua vimmalla ja voimalla myös rikkaiden verovälttelyyn.

 

  1. Oikeudenmukaisuus

Oikeudenmukaisuutta voi ajatella vaikka solidaarisuutena. Minulle kelpaa kirjailija Susanna Alakoskelta poimimani määritelmä: solidaarisuus on sitä, että minulla menee hyvin, kun sinulla menee hyvin.

Ymmärrän kyllä, että paljon töitä tekevää pienituloista oma tilanne ärsyttää. Näyttää siltä, että osa elää tuilla, kun itse yrittää tehdä kaikkensa oman elintasonsa nostamiseksi. On median ja tutkijoiden vastuulla, että kuva todellisuudesta muodostuu mahdollisimman oikeaksi. Poliitikkojen vastuulla taas on, että maassa makaavia ei kuriteta kepillä, ja että jokainen hyvätuloinen osallistuu oikeudenmukaisessa suhteessa vakaan yhteiskunnan rahoittamiseen.

Oman äänen käyttäminen ja äänensä kuuluville saaminen ei ole demokratiassa kiinni vain viitseliäisyydestä. On etuoikeutettujen tehtävänä valvoa, että kaikilla on siihen tilaisuus. Kenen ääni sinä olet?