Politiikka on rikki. Valtio on rikki. Leikataan osa pois ja paikataan loput purukumilla. Nykyinen valtiopuhe ärsyttää.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että valtiossa piilee useammin asioiden ratkaisu, kuin uusia ongelmia. Byrokratia voi toki paisua, mutta jos ottaa lähtökohdaksi hallinnon olevan liian suuri, hidas ja tehoton, pitää kertoa millä muulla tavoin me saavutamme tavoittelemamme arvot.

Nykyinen valtiopuhe ulkoistaa vastuun kansalaisille. Korkeakoulututkinnosta haaveillaan henkilökohtaisena investointina. Työmarkkinoiden toimimattomuus on työttömän vika. Valtio on rikki, kiinni, varaton ja kateissa – valitettavasti numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Asian voisi kääntää myös niin, että koulutus on valtion satsaus kansalaistensa menestymiseen, ja täystyöllisyys – ei kuitenkaan työntekijän hyvinvoinnin kustannuksella – tavoiteltava työvoiman ammattitaitoa ylläpitävä päämäärä. Siitä on aika kauan, kun olet kuullut päätösten perusteina ainuttakaan yhteiskunnan kehittämisen kannalta kestävää argumenttia. Jotain tavoitetta, jossa valtio, me yhdessä, olisimme tärkeä toimija. Suomi on vapaa maa – miten kaikkien vapautta voisi olennaisesti lisätä? Koulutuksen periytyvyys on historiallisen matalaa – miten voimme entisestään lisätä koulutuksen saatavuutta? Suomalaiset haluavat tehdä töitä – miten voimme tarjota työtä mahdollisimman monelle?

Millaisena valtio nyt näyttäytyy? Se on tomera hoputtamaan nuoria ja kerskumaan omalla menestyksellään, toisaalta vähän hidas liikkeissään toimimaan vaikkapa verovälttelyä vastaan. Toisinaan se on suorastaan vihamielinen julkista hallintoa – siis omaa hallintoaan – kohtaan, eli sitä tahoa, jonka palveluksessa olevien virkamiesten pitäisi valtioapparaattia kehittää. Konsultille on sijansa, mutta hänellä ei voi korvata pysyvää työntekijää. Tälle joku keksi taannoin sanankin: heppoistaminen. Nyt näyttää siltä, että johtajat tulevat töihin haukkumaan alaisensa ja vaatimalla mahdottomia kuin pikkulapsi hiekkalaatikolla: “ei halua punaista lapiota, haluaa sinisen lapion. Ei halua lapiota!” Ei ehkä oikein haluaisi kansalaisiakaan.

Joku voi tietysti väittää, että Suomesta tuli maailman vauraimpiin ja tasa-arvoisiin kuuluva maa täysin sattumalta ja ilman suurta visiota. Siinä hän olisi tietysti oikeassa. Suomalainen konsensus on osittain kansallinen myytti, jota hellimme kunnes siitä ei ole enää jälkeäkään. Se ei tarkoita, että meillä ei olisi tärkeitä arvoja, joiden toteuttamisessa me voimme edelleen parantaa. “Suuret asiat on jo saavutettu”, on aneemisin yhteiskunnallinen puheenvuoro, mitä on kuunaan kuultu.

On tietysti helppo lähteä mukaan leikkauspuheeseen. Vielä helpompaa on kuunnella toisen puhetta, ja seistä itse vieressä kuin sanat unohtanut tiernapoika. Suunta voi olla toinenkin. Hallituspuolueitakin äänestäneet voivat kysyä edustajiltaan, millainen Suomi on 30 tai peräti 50 vuoden kuluttua. Millaiset arvot he haluavat jättää jälkeensä? Millainen on suomalainen perusturva tällä vuosisadalla? Miten valtio toi auttaa yksilöä kasvamaan ja saavuttamaan tavoitteensa? Mitä vapaus merkitsee? Millä harteilla me seisomme?

Näin Kimmo Kiljusen A-Studiossa puhumassa työeläkeindeksin palauttamisesta palkkatasoindeksiksi, ja mieleeni tuli lusikoita ajatuksen voimalla taivuttava Uri Geller. Kun Geller vuonna 1974 teki Suomen televisiossa silmänkääntötemppujaan, väestöllinen huoltosuhde oli maailman parhaimpia ja eläkemaksut verraten pieniä. Nyt työikäisiä on suhteessa selkeästi vähemmän ja eläkemaksut korkeampia. Miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään?

 

urigeller1

 

Kiljunen on mukana kansalaisaloitteessa, jonka tavoitteena on vaihtaa eläkeindeksi seuraamaan kuluttajahintojen muutoksen sijaan palkkojen nousua. Käytännössä eläkkeet kasvaisivat, ja nyt kiistellään siitä, kuka joutuisi maksamaan laskun. Eläkepolitiikka on vaikea laji. Samanaikaisesti pitäisi turvata ylisukupolvinen oikeudenmukaisuus ja huolehtia oman ikäluokan eduista vaikuttamatta kuitenkaan liian ahneelta. Eläkkeistä puhuminen on silti välttämätöntä. Me olemme Suomessa viimeisen sadan vuoden aikana tehneet kaikkemme, jotta ihminen saisi elannon senkin jälkeen, kun hän on vanhuuden tai sairauden vuoksi menettänyt työkykynsä. Siitä kannattaa pitää kiinni, mutta sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla.

 

Kiljunen sanoo, että:

  1. Eläkejärjestelmän tehtävä on ylläpitää työuran aikana ansaittu tulotaso

Tulotason pitää olla mahdollisimman hyvä, mutta vain ottamalla huomioon eri sukupolvien eläkerasitus ja –tulo. Tarkoitukseni ei ole kehua pieniä eläkkeitä, sillä kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään vanhuutta köyhyydessä. On myös surkeaa, että pienet eläkkeet ovat keskittyneet naisille. Pienituloisten eläkeläisten eläkettä voisi parantaa nostamalla takuueläkettä, kuten on ehdotettu.

 

urigeller2

 

Eläkkeen suuruuteen vaikuttavat monet muutkin politiikan lajit. Sosiaali- ja terveyspolitikalla vaikutetaan siihen, että ihmisten työurat ovat pitkät, eikä työkyvyttömyyseläkkeelle jouduta syistä, jotka olisivat ennalta ehkäistävissä. Hyvä päivähoitojärjestelmä ja tasa-arvoinen työelämä mahdollistavat kaikille tasapuolisen tilaisuuden kartuttaa omaa eläkettään. Työmarkkinapolitiikalla ja verotuksella vaikutetaan siihen, että tuloerot eivät kasva liikaa ja että työnteko Suomessa kannattaa. Kyse on siis paitsi sukupolvien välisestä myös sukupolven sisäisestä solidaarisuudesta. Epätasa-arvo työmarkkinoilla heijastuu myös eläkkeisiin.

Eläkkeet kyllä jäävät jälkeen palkoista, jos eläkeaika jatkuu pitkään. Elämän loppupuolella ihminen kuitenkin tarvitsee vähemmän rahaa. Hoivapalvelut voidaan turvata muullakin tavoin. Nuorempien ikäluokkien eläkkeet ovat suuremmista eläkemaksuista huolimatta vanhempiemme eläkkeitä pienempiä. Työuran aikana ei pitäisi joutua käymään vanhempiensa kukkarolla.

 

  1. Eläkerahastoissa on valtavia omaisuuksia

Kun Kiljunen nyt kertoo eläkerahastojen kasvavan niin ja niin monta tuhatta euroa minuutissa, kuinka monta markkaa minuutissa eläkevastuut kasvoivat eläkevaroja nopeammin huoltosuhteen huippuvuosina. Rahastoja on kerrytetty syystä, ja eläketurvakeskuksen mukaan rahastot tyhjenisivät indeksiä muuttamalla 2060-luvulle mennessä.

 

väestö1_stat

 

Sixten Korkmankin sen on myöntänyt: vanhemmat suomalaiset ovat maksaneet työuransa aikana liian vähän eläkemaksuja eläkkeidensä tasoon verrattuna. Rahastojen kasvattaminen 1990-luvulta lähtien ei siis ole ollut kohtuutonta pienentämään nuorempien maksutaakkaa. Heikki Hiilamo on todennut saman ja huomauttanut rahastojen olevan tärkeä osa Suomen julkista taloutta.

Kiljunen pitää epäilyttävänä, ettei kaikkia eläkerahoja sijoiteta Suomeen. Se on tuskin tarpeellistakaan ja sijoitukset hajauttamalla saavutetaan vakaampi tuotto. Eläkeyhtiöiden on tietysti toimittava vastuullisesti. Eläkevaroja ei tarvitse kartuttaa kävelemällä muiden kylkiluilla.

Ei ole ollenkaan selvää, että sukupolveni tulee olemaan edellisiä ikäluokkia vauraampi. Työurat ovat katkonaisia, ja joillakin aloilla vakityöstä voi vain haaveilla. Osa meistä saa perintöä, mutta eivät suinkaan kaikki – eikä hyvinvointivaltiossa sen varaan pidä muutenkaan laskea. Järjestelmän on toteutettava sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta. Jokaiselle ikäkaudelle ja elämäntilanteelle on oma politiikkansa, mutta jätetään ne silmänkääntötemput sinne menneille vuosikymmenille.

Kun on yli 30, on vanhempi kuin MM-Juti vuonna 1995.

Kun on yli 30, hahmottaa ensimmäisiä kertoja elämässä, miten pitkä aika 10 vuotta on.

Kun on yli 30, tästä päivästä on pidempi matka omaan lukioaikaan kuin omasta lukioajasta Neuvostoliittoon.

Kun on yli 30, juttelee pokkana kaverin kanssa, miten 2000-luvun alussa Irakin sodan aikaan maailma oli parempi paikka kuin nyt.

Kun on yli 30, kaikki oman ikäiset tietävät, mikä Jyrki oli. Juuri kukaan muu ei sitten tiedäkään.

Kun on yli 30, kuuli kun Sandstorm soi Marilynissa ja Take Me Out Dynamossa. Nyt niitä soitetaan jääkiekko-otteluissa.

Kun on yli 30, tutut urheilijat alkavat lopetella uraansa. Joidenkin kanssa on kasvanut samaa tahtia.

Kun on yli 30, voi olla opiskelijana ikäloppu mutta työpaikan nuorin.

Kun on yli 30, ei enää sotisi etulinjassa, ja hirvittää miten nuoria sinne laitetaan.

Kun on yli 30, jos ei vielä ole lapsia, niitä pitäisi päättää hankkia.

Kun on yli 30, ymmärtää jo osan asioista olevan omien päätösten ulkopuolella.

Kun on yli 30, on yhteiskunnallisesti vastuullinen. Jos iskee rimakauhu, seuraa pääministerin tekemisiä.

Kun on yli 30, tietää saavutusten vaativan ponnistelua. Siitä huolimatta juuri minä voin olla se, joka pääsen kuntoon vain ajattelemalla punttisalia.

Kun on yli 30, on nähnyt ahneen kohtalon olevan paskainen loppu. Paskainen loppu.

Kun on yli 30, ymmärtää katkeruuden olevan mielentila, jossa tyyli on vapaa. Kun paikka maailmankirjallisuuden henkilöhahmona on mahdoton, on tyydyttävä kulmabaarin nurkkapöytään.

Kun on yli 30, tietää ihmisten elämästä yleistämisen olevan vaarallista. Siksi puusilmäinen urpoilu voi hämmästyttää.

Kun on yli 30, erikoislahjakkuuden löytäminen omista taidoista alkaa olla hyvin epätodennäköistä. Se ei haittaa, sillä kun se havaitaan sen täytyy olla jotain perkeleen maagista.

Kun on yli 30, ymmärtää tiettyjen piirteiden vahvistuvan iän myötä ja nyt jo pelottaa mitkä ne ovat.

Kun on yli 30, saa toivoa yhtä asiaa ja se on helppo: suhteellisuudentajua. Ei, vaan päätöksentekokykyä. Sori, kosmista viisautta.

Kosmista viisautta, aijai.

Kävipä kerran niin, että kirjailija kirjoitti kolumnin tolkun suomalaisista ja tasavallan presidentti jakoi sen Facebook-sivullaan. Kolumnin sanoman voisi tiivistää niin, että hyvä suomalainen ei ole rasisti, antaa ääripäiden touhuta ja pitää hiljaa arvossa kunnon käytöstapoja. Presidentti arvojohtajana kannustaa samaan. Paha saakoon palkkansa ja kärsivällinen suomalainen voi taas nauttia yhteiskuntarauhasta. Kuulostaa sadulta, ja taitaa sitä ollakin.

niinistö_tolkku2

Siinähän sitä olisi hyvä kuljeskella, kauniina kesäpäivänä ruohonkorsi suussa tolkun suomalaisena kylänraittia pitkin. Rajojen vetäminen ihmisarvoa alentavaan törkyyn on työläämpää ja vaatii taitoa, mutta ilman sitä julkinen keskustelu saa salakavalasti kovempia sävyjä. Kohauttaminen vaatii jo nyt entistä kovempia ärsykkeitä. Toisista voi puhua todella rumasti ja typerysten kuoro säestää vieressä. Miten sellaista voi vastustaa siitä vaikenemalla?

niinistö_tolkku3

Kehityspoliittinen puheenvuoro?

Kieltäydyn ummistamasta silmiäni esimerkiksi europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon tai Rajat kiinni-ryhmän Facebook-sivuilla vellovista ihmisarvon loukkauksista. Halla-ahon tyyli yllyttää aggressiivisuuteen maahanmuuttajia kohtaan ja kommenttien moderointi on joko olematonta tai säästää tarkoituksella pahimmatkin repliikit. Se on yksi suomalaisen politiikan ja sosiaalisen median epämiellyttävimmistä piirteistä. Rajat kiinni -ryhmässä taas kansalaisten huoli muuttuu turvapaikanhakijoiden ja ”suvakkien” vastustamiseen, ajoittain vastenmielisen väkivaltaisella tavalla. Sananvapaudellakin on rajansa ja niistä on tiivistänyt hyvin esimerkiksi Saku Timonen.

hallaaho_ihm_1

hallaaho_ihm_2

Kommentteja edelliseen päivitykseen.

Tolkun suomalaisuuden, ja sitä kannattavan presidentti Niinistön, taustalla on monenlaisia arvoja. Arvojohtajana Sauli Niinistö on toisinaan helpon yksioikoinen. Vuonna 2013 hän kirjoitti, että arvot eivät tarvitse perusteluja, sillä kaikkihan me tiedämme mitä ne ovat. Kuin Rocky-elokuva, jossa kettumainen harjoittelu voidaan kelata yli musiikin soidessa. Kun ottaa itselleen arvojohtajan viitan, tarvitaan myös taitoa käydä arvokeskustelua. Muu kuulostaa heppoiselta.

niinistö_tolkku4

Arvot eivät synny tyhjiössä tai ole ristiriidattomia. Mitä epämääräisemmin me arvoista ja tolkusta puhumme, sitä todennäköisemmin niitä käytetään hyväksi sellaisessa yhteydessä, jota ajatuksen esittäjä ei alun perin tarkoittanut. Arvopuhe jää tyhjäksi, ellei arvoja avata. Näkemykset perustelevalla tekstillä on tapana paisua pitkäksi hyvästä syystä. Yhteiskunnallisen keskustelun moniulotteisuudesta ja käsitteiden määrittelyn merkityksestä on avannut hyvin mm. filosofi Ville Lähde kirjassaan Paljon liikkuvia osia.

Arvojohtajuuteen kuuluu sekä rajanveto rasismiin ja väkivaltaan että yhteiskunnallisen keskustelun nyanssien ymmärtäminen. Arvokeskustelua ei voi silotella tolkkupuheella ja peittää kestopäällysteellä, vaan sitä pitää jatkuvasti käydä. Mikä on toivottavaa? Mikä ei ole hyväksyttävää ja miksi? Demokratiassa elämä versoaa joka puolelta asfaltin raoista. Kaikenlaisia satuja voi keksiä, mutta vastuu on sillä joka niitä kertoo.