Kaikki taitavat jo tietää, että Teemu Selänteellä on Twitter-tili. Selänne jakoi Aleksi Valavuoren Facebook-kirjoituksen, twiittaili hetken ja selitti sen jälkeen kantojaan blogitekstissä. Kiinnitin huomiota pariin seikkaan kohun ympärillä käydyssä keskustelussa. Mm. Ylen Aamu-tv:n jälkiviisaissa esitettiin huomio, että myös jääkiekkoilijalla voi olla mielipiteitä. Minusta tämä sen sijaan todisti, että sankarikiekkoilijakin voi olla twitterurpo. Miksi?

Selänteen jakama Aleksi Valavuoren kirjoitus Käsi pystyyn virheen merkiksi? otti kantaa maahanmuuttopolitiikkaan kyseenalaisin sanamuodoin. Valavuoren päivityksen ”kuinka monta joukkoraiskausta vielä pitäisi tapahtua” antaa kuvan arkipäiväisestä ilmiöstä, johon päättäjät eivät ole reagoineet mitenkään. ”Kaikkien kulttuurien kohtaaminen täällä Pohjolassa” viittaa hallitsemattomaan kaaokseen. Poliisin mukaan tilanne ei ole “riistäytymässä käsistä”, kuten Valavuori kirjoittaa. Tässä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä Valavuoren kirjoituksen käyttäminen on vaarallista.

Teemu Selänne mokasi, mutta siitä voidaan kuitenkin oppia. Tässä muutama pointti kiekkokouluihin.

 

Mielipiteen perustelu

Jääkiekko on viihdyttävä urheilulaji ja Selänne oli siinä maailman parhaimpia. Viestintä ja poliittinen päätöksenteko on kuitenkin pirun vaikeaa. Yhtä vähän kuin jääkiekossa on ansiota sillä, että pysyy jäällä pystyssä, ei pelkkä oma mielipide oikeuta ilmaisemaan sitä. Edes keskustelun herättäminen ei riitä syyksi, vaikka kuinka pinnistää. Tarvitaan myös perusteluja. Muuten luistelee päin laitaa.

teemu1

Mieti ensin, twiittaa sitten. Se vähentää väärinkäsityksiä.

 

Vastuu

Sosiaalisen median kanssa on aina oltava tarkka, erityisesti yli sadalla tuhannella seuraajalla. Kun seisoo jäävuoren huipulla Twitter auki, kannattaa pohtia tarkoin millaisen viestin lähettää. On selvää, että jokainen lukija tulkitsee sen omalla tavallaan. Eikö urheilija saa ilmaista mielipiteitään? Totta kai saa, mutta voiko joku käsi sydämellä väittää, että Wayne Gretzkyn syntymäpäiväonnittelut ja keskustelu raiskaustuomioista ovat täysin samalla viivalla? Sadalla tuhannella seuraajalla maali tulee melkein jokaisesta laukauksesta.

teemu3

 

Esikuva

Jos nuoret nyt saivat kipinän, että menestyneenä urheilijanakin voi ilmaista mielipiteensä, kannattaa korvat pitää auki myös äidinkielen ja yhteiskuntaopin tunneilla. ”Selänne oli huippukiekkoilija, mutta viestintätaidot kaipaavat hiomista”, voisi valmentaja todeta. Ja jatkaa, ”eihän poliitikkokaan osaa välttämättä luistella”. Yhteiskunnallinen keskustelu ei ole ylivoimaa, jossa pitää olla pikku myräkkä päällä.

Pelkään, että tästä kohusta jäi käteen oikeus jakaa mitä hyvänsä tekstejä keskustelun herättämisen nimissä ja surullista puhetta ääripäistä. Se toinen, suvaitsevainen “ääripää” on huolissaan rasismin arkipäiväistymisestä Suomessa ja kuinka esimerkiksi raiskaustuomioista puhutaan juuri turvapaikanhakijoiden yhteydessä. Tietenkään he eivät vastusta rikollisten rankaisemista, mutta puolustavat ihmisten oikeutta hakea turvapaikkaa. Kyse ei ole siitä, että asioista ei saisi keskustella. Sanamuodoilla on merkitystä. Todistustaakka on sillä, joka nivoo yhteen maahanmuuton ja seksuaalirikokset ja uhkaa leimata koko väestöryhmän joidenkin yksilöiden käytöksen perusteella.

Niin se tapahtui. Sain tarpeekseni välttelystä. Kuuntelin taustalla pyörivää A-studiota, jossa ulkoministeri Timo Soinia haastateltiin Suomen ilmapiiristä, turvapaikanhakijoista ja rasismista. Toimittaja pyysi Soinilta lausuntoa perussuomalaisten väitetystä rasismista.

Toimittaja: Ja tästä [ensimmäisestä vastauksesta] voi jollekin tulla sellainen olo, että et ota tarpeeksi montaa askelta pois rasismista.

Timo Soini: Se on täyttä soopaa. Tämä keskustelu jota heitetään perussuomalaisten, ja usein minunkin päälle, on poliittisesti tarkoituksenmukaista. Me olimme eduskuntavaaleissa Suomen toiseksi suurin puolue, ja se oli kansan tahto, äänestäjien päätös. On täysin järjetöntä väittää, että joku puolue joka on näin iso, olisi rasistinen tai sen puheenjohtaja.

soini.png

Puolueen puheenjohtajan vastaus kesän ja syksyn tapahtumiin oli haparoiva. Puolueen kannatus ei kerro sen rasistisuudesta suuntaan eikä toiseen, ja vaikka kertoisikin, eivät perussuomalaiset gallupien valossa enää ole Suomen toiseksi suurin puolue. Ja olen kuitenkin politiikan seuraajana ymmärtävämmästä päästä. Suhtaudun kansakunnan politiikkaan kuin yhteiseen ruokapöytään. Arki ja juhla vaihtelevat, mutta siinä on silti nökötettävä. Poliitikan pöytätapoihin taas kuuluu vastuun ymmärtäminen. Se on hyväksyttävän käytöksen rajan vetämisen ohella olennaisesti johtajan tehtävä.

Miten Timo Soini oikeastaan ajattelee? Hänen kirjojensa, Maisterisjätkän ja Peruspomon, perusteella ei ole epäselvää, etteikö Soini osaisi poliittisen pelin sääntöjä. Pitkä taival SMP:ssa ja perussuomalaisissa on myös vaatinut suurta sydäntä. Soini kirjoittaa paljon johtajuudesta ja vastuunkannosta. Yhteisten asioiden hoitaminen on hänelle merkityksellinen tehtävä ja tärkeä työ. Myös kristillinen vakaumus on Soinille tärkeä osa itseä. ”Puheet ovat tekoja”, hän toteaa Maisterisjätkässä.

Suhtautumiseni Timo Soiniin on kaksijakoista. Toisaalta arvostan poliitikkoa, joka on nostanut perussuomalaiset 20 prosentin kannatukseen ja hallitukseen asti. En paheksu monimielisiä, koomisia heittoja vaaliväittelyissä tai eduskunnan täysistunnoissa. Kieli saa olla populistisen rehevää. Politiikka, jota Soini kuvailee monikärkiohjukseksi, on tarjonnut usealle vaihtoehdon, tuonut kansan vaaliuurnille, eikä ole vailla julkilausuttuja arvoja. Muut puolueet eittämättä epäonnistuivat äänestäjien aktivoimisessa. Paljon julkisuutta saaneeseen ns. maahanmuuttokriittiseen siipeen Soini on tehnyt pesäeroa mm. Peruspomossa.

Toisaalta Soinin tyyli on arveluttava. Rasistisetkin perussuomalaiset ovat osa puoluetta, vaikka puheenjohtaja pitäisi heidän asialistaansa harmillisen yksipuolisena. Viimeisin perussuomalaisten vaalivoitto tuli maahanmuuttopoliittisella ohjelmalla, jonka saattoi tulkita rasistiseksi. Kannatusta tavoiteltiin tarkoituksellisen suurella ehdokasmäärällä, joten puolueessa on ollut katto korkealla ja seinät leveällä. Tätä ei Soini Peruspomo-kirjassaan kiellä. Puolueeseen yhdistettävien kansalaisten kommentit sosiaalisessa mediassa rikkovat hyvän maun ja uhkailun rajoja. Joskus yksittäisenkin viestin sävy on tärkeä, puhumattakaan useista. Rasistiset puheet avaavat oven rasistisille teoille, jotka normalisoituvat osaksi arkea johtajien niin salliessa. Jos mukaan mahtuu kaikenlaista, on siitä myös kannettava vastuu.

Kulunut vuosi on tuonut esiin toisenlaisen, vastuuta välttelevän Soinin. Ovatko hänen puheensa ja kirjoituksensa taktiikkaa vai työtapaturma? Tulella leikkiminen turvapaikanhakijoihin liittyvissä kysymyksissä on vaarallista heikommassa asemassa olevia kohtaan. Erityisen tyylittömänä pidän Soinin viime syksynä julkaisemaa kirjoitusta, jossa hän mainitsi perussuomalaisista kriittisesti kirjoittaneen toimittajan nimeltä. Maisterisjätkässä hän itse kirjoittaa varovansa poliitikkojen henkilöön hyökkäämistä. Saman soisi koskevan toimittajia, joille demokratiassa lankeaa työ tarkastalla kriittisesti päättäjien toimia. Yksittäisen journalistin nostaminen tikun nokkaan on hävytöntä. Plokitekstin foorumilla on erityistä painoarvoa. Verkkosivut ovat olleet Soinille jo 2000-luvun alkupuolelta keskeinen väline viestin välittämiseksi kannattajille. Ploki piirtää joukoille viivan, missä sopivuuden raja kulkee.

Silti on syytä toivoa toisenlaistakin lähestymistapaa. Soini kirjoittaa Maisterisjätkässä, että maahanmuuttoa on voitava tarkastella kriittisesti, mutta ”väärille teille ja poluille voidaan katsoa mentävän silloin, kun ihmisten epäluuloja ja ennakkoluuloja lähdetään kannatuksen saamiseksi tietoisesti ja vääristellen tai osatotuuksia esittäen ruokkimaan ja käyttämään hyväksi poliittisessa kiihotusmielessä ja joidenkin ryhmien turvallisuus tai ihmisarvo vaarantaen”. Puheet ovat tekoja, kirjoittaisin minäkin – ja lisäisin, että niin on puhumattomuuskin.

Ministeri ei ole pelkkä herättelijä vaan vastuunkantaja, joka on valtioneuvoston jäsenenä hallitusvallan kasvot. Vastuu ei ole kauppatavaraa, jonka voi lahjoittaa pois ja jota voi paeta. Ulkoministeri edustaa Suomea ja perussuomalaisten puheenjohtaja perussuomalaisia. Myös sillä miltä asiat näyttävät, on merkitystä. Johtajuus on suunnan näyttämistä, ei peesaamista.

Soinin mukaan gallup-suosiolla vaalien välillä ei ole merkitystä. Perussuomalaisten kannatus on viimeisimmän Helsingin Sanomien julkaiseman mittauksen mukaan 9,6 prosenttia. Perussuomalaisia äänestäisi enää 37 prosenttia puoluetta viime huhtikuussa äänestäneistä. Siis alle puolet. Kuinka monta kymmentä prosenttia kadonneita äänestäjiä voi laittaa hallituksen kompromissien tai muuttuneen maahanmuuttotilanteen piikkiin? Voisiko kyse sittenkin olla perussuomalaisten omasta poliittisesta linjasta tai sen puutteesta?

Demokratiassa me olemme perhe, joka toisinaan nauttii toistensa seurasta ja toisinaan ruokailee pakosta saman pöydän ääressä. Pöytätavat helpottavat arkea, ja vastuu niiden opettamisesta kuuluu sille, joka istuu pöydän päässä. Peli on muuttunut. Lautasellani on jotain, mitä en ole tilannut.

Osmo Soininvaaran kirjoitus pari viikkoa sitten nosti jälleen keskusteluun englannin ja ruotsin kielten opiskelun Suomessa. Soininvaaran näkökulma liittyi suomalaisten kilpailukykyyn englanninkielisten ja muiden suurten kielialueiden maiden kanssa. Ymmärrän, että Soininvaara tarkoitti juuri englantia, mutta keskittyisin itse kieltenopiskelun tilaan Suomessa yleisemminkin.

Vaikka kielistä huomioidaan yleensä se pakollinen ruotsi, en pidä keskustelua pelkästään siitä kovin relevanttina. Kielten opiskelu on vähentynyt kautta linjan. Ruotsin kielen muuttaminen ylioppilastutkinnossa pakollisesta valinnaiseksi aineeksi kevään 2005 tutkintokerrasta lähtien ei ole lisännyt muiden kielten suosiota.

vieraatkielet

Lukiot antavat pohjan tuleville kieliopinnoille. Ylioppilaskirjoituksissa vieraiden kielten kokeisiin osallistutaan muissa kuin englannin kielessä jatkuvasti yhä vähemmän. Oheisissa kuvaajissa on tiedot vieraiden kielten kirjoituskerroista pienempiä kieliä lukuun ottamatta.

vieraatkielet_plenglanti

Vieraan kielen opiskelu on työlästä. Lukiossa aloitettavaa ns. lyhyttä kieltä opiskellaan kahdeksan kurssien ennen ylioppilaskirjoituksia. Joku muu on varmasti keksinyt jo ehdottaa nuorison laiskuutta syyksi kielirappioon. Esittelen seuraavassa pari muuta seikkaa, joilla saattaa olla merkitystä kielivalintoihin.

 

Ainereaali

Nykyään ylioppilaat kirjoittavat yhden yhteisen reaalikokeen sijaan ns. ainereaaleja, useimmiten kaksi tai kolme. Ovatko lukio-opiskelijat korvanneet kieliopinnot reaaliaineilla? Tällä voisi olla merkitystä yliopiston haettaessa. Usein eri reaaliaineista saa ns. yleisinä reaaleina saman verran valintapisteitä. Jotkut hakukohteet, kuten myöhemmistä esimerkeistäni historia, antavat parempia pisteitä kyseiseen koulutukseen tiukasti liittyvästä lukion ainereaalista.

Reaaliaineet eivät ole keskenään tasapainoisia. Valtakunnallisten pakollisten ja syventävien kurssien määrä vaihtelee terveystiedon kolmesta kurssista fysiikan kahdeksaan kurssiin (syksystä 2016 lähtien fysiikkaa on seitsemän kurssia). Valintapisteitä voisi kaapia pienempien kurssimäärien reaalikokeilla, esimerkiksi terveystiedolla.

Olisi mielenkiintoista tietää, onko lukiolaisten valitsemissa kurssimäärissä tapahtunut 1990-luvun lopulta lähtien muutosta. Luetaanko kursseja kokonaisuudessaan vähemmän vai ovatko kielten kurssit valuneet reaaliaineiden valintoihin?

 

Korkeakoulujen opiskelijavalinta

Miten luetusta kielestä palkitaan opiskelupaikkaa haettaessa? Tarkastelin Turun, Helsingin ja Tampereen yliopistojen humanistis-yhteiskunnallisia hakukohteita. Niiden valintaperusteissa arvostetaan pitkinä luettuja kieliä ja reaaliaineita.

Eri yliopistojen valintakriteereissä on vaihtelua. Esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellinen antaa lähtöpisteitä äidinkielen lisäksi kolmesta muusta aineesta, joista vain yksi voi olla reaalikoe (muut ovat matematiikka, toinen kotimainen kieli ja vieras kieli). Turun oikeustieteellisessä sen sijaan saa lähtöpisteitä äidinkielen lisäksi kolmesta vapaavalintaisesta kokeesta. Kauppatieteellisellä alalla on yhteisvalinta, jossa pisteitä saa äidinkielestä, matematiikasta sekä kolmesta muusta kokeesta, joista kaksi voi olla reaaliaineita.

kielet_pisteet_oikis

Oikeustiede (Turun yliopisto)

Äärimmäisessä tapauksessa ainereaalin tulos sanelee pitkälti lähtöpisteitä. Turun yliopistoon historiaa opiskelemaan (yleinen historia, Suomen historia ja kulttuurihistoria) pyrkivä hakija saa reilusti pisteitä historian ainereaalista. Kuuden kurssin historian hallitsemisesta voidaan palkita viisinkertaisella pistemäärällä keskipitkään ruotsiin tai vaikkapa lyhyeen ranskaan verrattuna. Historian ainereaalista saa erikseen pisteitä myös Helsingin ja Tampereen yliopistoissa.

historia_tampere

Historia (Tampereen yliopisto)

Voisiko lukiolainen lukea reaaliaineen, jossa on vähemmän kursseja, enemmän ponnistelua vaativan kielen sijaan? Todennäköisesti. Olisiko se oikein? Miksipäs ei. Kielten osaamista voi pitää itseisarvona, mutta myöskään aineyhdistelmän hyödyn maksimointi hakutilanteessa ei ole typerää – etenkin kun alan vaihtamista ensikertalaiskiintiöiden vuoksi on tulevaisuudessa hankaloitettu.

 

Mitä asialle pitäisi tehdä?

Kieltenopetus ja niiden valitseminen jatkuu opintiellä alakoulusta korkeakouluun asti, ja monella tekijällä on vaikutusta. Alakoulussa valitaan A1- ja A2-kielet. Kiinnostus kieliin ei auta, jos muita kieliä kuin englantia ei tarjota tai alakoulu ei kannusta kieliä valitsemaan. Ylivoimaisesti suurin osa eli 90 prosenttia oppilaista lukee A1-kielenään englantia. Tämän jälkeen kieliopinnot jatkuvat yläkoulussa ja toisella asteella. Kielten suosio vaihtelee, mutta ei ole selvää selittääkö se yleisen laskusuunnan.

Eräs hankaluus on, että kierre ainevalinnoissa vahvistaa itseään. Opiskelijoille tarjotaan niitä erityisesti lukiossa niitä kursseja, joita opiskelijat ovat aiemminkin valinneet. Keskikokoisissa lukioissa kursseja tarjotaan sen verran vähän, että päällekkäisyydet ovat arkipäivää. Jos esimerkiksi lyhyen saksan ja pitkän matematiikan kurssi järjestetään samanaikaisesti, on todennäköistä, että kieli saa väistyä. Uuden kielen opiskeleminen itsenäisesti on liian vaativaa. Etäopetus verkon välityksellä on mahdollisuus, jota jo käytetäänkin. Kokemukseni mukaan se kuitenkin vaatii enemmän oma-aloitteisuutta tai vastaavasti työteliästä ja toisiaan tukevaa porukkaa.

Vastausta pitää etsiä myös yliopistolta. Kieliaineiden sisäänotto ja hakijamäärät ovat ainakin Turun yliopistossa pienentyneet viime vuosina merkittävästi. Kielikeskuksen opiskelijamääristä minulla ei ole tietoa. Voihan olla, että lukiossa vähentynyttä kieltenopiskelua paikataan yliopiston puolella.

Ehkäpä vieraat kielet vaativat asiapitoista ärähdystä humanisteilta tai tunteikasta vetoomusta elinkeinoelämältä. En uskalla luvata suomalaiselle vientisektorille pikavoittoja lyhyestä ranskasta, saksasta tai edes kiinasta, mutta jos kieliin halutaan panostaa, ne tarvitsevat puolestapuhujia.

 

Helsingin Sanomat otsikoi 31.12. pääkirjoituksensa “Syksy uuvutti Alexander Stubbin”. Kirjoituksessa mainitaan kohu virheestä kyselytunnilla ja poliitikon henkilöön kohdistuneita, turvallisuudentunnetta murentaneita välikohtauksia. “Suomessa poliitikot ovat perinteisesti saaneet kulkea rauhassa”, pääkirjoituksessa kerrotaan.

Täysin tavatonta ei poliitikon kokema uhka Suomessakaan ole. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen, Esko Ahon hallituksen leikkauspolitiikan kasvot, sai 1990-luvun alussa tuntea kansalaisten vihan niskassaan. Uhkauksia ja väkivaltaa ei pidä tietenkään koskaan hyväksyä. Vakaassa yhteiskunnassa mieltä osoitetaan ja lakko-oikeutta käytetään rauhanomaisin keinoin. Tarinassa on kuitenkin toinenkin puoli: politiikalla on aina seurauksensa. Sillä, miten oikeuteuttuna tai välttämättömänä poliitikko itse toimintaansa pitää, ei ole oikeastaan merkitystä.

Verotus, leikkaukset, ja varojen uudelleen kohdentaminen jakavat useimmiten kansalaiset voittajiin ja häviäjiin. Alamaiset reagoivat päätöksiin poliittisen eliitin toiveista riippumatta. Pitkällä aikavälillä poliittinen nero ei ole se, joka saa eroja aikaiseksi, vaan se, joka osaa kuroa niitä umpeen. Siitä kannattaa pitää kiinni tyypillisenä suomalaisena tarinana.

Vastaus turvattomuuden tunteeseen ei voi olla identiteettipolitiikka, jossa toinen osapuoli tyypitellään etukäteen määriteltyjen ominaisuuksien kimpuksi. Olisi yhtä lailla väärin vakuuttaa suomenruotsalaisen Stubbin edustavan yksinään kansaa ymmärtämätöntä kurittajaeliittiä kuin syyttää lääkelaskujensa kanssa kamppailevaa työtöntä puutteellisesta tsemppihengestä talkoisiin osallistumisessa. Asiantuntijoita kannattaa kuunnella. He osaavat kertoa, kenen harteille riski talouden laihoina vuosina kasautuu, ja mitkä väestöryhmät hyötyvät seuraavasta nousukaudesta. Monen pienituloisen ylpeys on koetuksella, kun vähistä euroista kaavitaan senttejä pois. Taloudellisessa tuessa on kyse myös yhteiskuntaan osallistumisesta.

Poliittisia puolueita erottaa se, miten ne hahmottavat ympäröivän todellisuuden ja mihin suuntaan ne yrittävät yhteiskuntaa kehittää. Turvattomuutta ei siedä kukaan, mutta on arvovalinta mistä sen katsoo kumpuavan ja miten siihen suhtautuu. Tämän suurempaa vastakkainasettelua on yhteiskunnasta vaikea löytää. Siksi politiikka on vahvasti läsnä politiikassa myös tänä talvena ja keväänä, kuten se on ollut aiempinakin vuosina.

Tuleva kevät kertoo paljon hallituksen kyvykkyydestä toimia sillanrakentajana. Kanttia pitää olla muillakin osapuolilla. Hallitus on ottanut linjakseen kovan talouskurin, mutta aggressiivisen puheen ja politiikan lisäksi tarvitaan toimia myös yhteiskunnan vakauteen. Turvallisuutta tuo kokemus yhdessä kannettavasta taakasta.

Tervetuloa blogini pariin. Se oli tarkoitus käynnistää syntymäpäivänäni, mutta päätin ottaa varaslähdön. Älä jätä huomiseksi mitään, jonka voit tehdä jo tänään.

Blogin perustamiselle ei ole erityistä syytä. Jos kuitenkin jonkin kipinän haluaa keksiä, kai sellaiseksi kelpaisi puolivillaiseen öyhöttämiseen kyllästyminen. Monimutkaisiin kysymyksiin löytyy harvoin yksinkertaisia vastauksia. Olen myös kyllästynyt identiteeteillä pelaamiseen. Toisten tyypittely ja palauttaminen johonkin toisarvoiseen ominaisuuteen voi olla käyttökelpoinen väline metsästäjä-keräilijälle, mutta yhteistä maailmaamme se ei tunnu vievän juurikaan eteenpäin.

Tein varmuuden vuoksi nopeasti kolmen kysymyksen Voinko perustaa blogin? -testin.

Onko minulla jotain sanottavaa? Ehkä.
Voiko blogi vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan positiivisesti? Mahdollisesti.
Onko blogin tarkoituksena loukata ketään? Ei.

Näillä vastauksilla päättelin, ettei blogosfäärin laatu ainakaan heikkene omasta panoksestani. Aika näyttäköön.

Sen sijaan on selvää, että jos on jotain asiaa, se kannattaa sanoa. Ilman keskustelua yhteiskunta ei ole mitään. On lukijan tai kuulijan tehtävä päättää, onko puhujalla viime kädessä mitään järkevää sanottavaa. Jokaisella on osallistumisoikeus.

Blogin nimi sisältää kaksi tärkeää asiaa. Humanismi aatevirtauksena ei ole vuosisatojen aikana menettänyt merkitystään. Humanistia tarvitaan esimerkiksi silloin, kun joku “löytää” talouden kaikkia muita elämänaloja määrittäväksi tekijäksi. Kiinnostus ihmiseen on, ja sen pitää olla, loputonta. Seinät taas ovat edelleen ihmiselle luonteva paikka jakaa tietoa ja kertoa tarinoita – purkaa pettymystä ja yllyttää vallankumoukseen tai tunnustaa rakkautta, veljeyttä ja tasa-arvoa.

Tervetuloa.