Minulle johtamisen opettelu on tekemisen lisäksi tarinoita. Vietin edellisen viikonlopun Evon metsissä Suomen Partiolaisten Johtajatulet-tapahtumassa, tuhansien johtamistarinoiden ympäröimänä, 2000 muun osallistujan ja asiantuntijan kanssa. Vein Johtajatulilta mukanani rohkeutta ja merkityksen oivaltamista, mutta sen lisäksi löysin jotain vieläkin arvokkaampaa – herkkyyden.

Lauantai alkoi Risto Siilasmaan opeilla vaihtoehtojen johtamisesta ja positiivisesta asenteesta silti tulevaisuuteen varautuen. Omissa puheenvuoroissaan Peter Vesterbacka vaati tavoitteiden asettamista riittävän korkealle ja Suvi Haimi näytti esimerkkiä planeetan pelastamisesta innovatiivisella yrityksellä. Aamupäivän osuuden päätti Bruce Oreck, joka puhui rohkeudesta ja ihmisen merkityksestä.

Iltapäivä oli varattu työpajoille, joista olin valinnut tulevaisuuden johtamisen. Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen kertoi omassa työpajassaan, mitä strategian muuttaminen merkitsee 7000 työntekijän ja 3,4 miljoonan asiakkaan yhteisössä. Iltapäivän toisessa osuudessa Mårten Mickos ja Juha Pankakoski puhuivat kansainvälisestä johtamisesta digitalisaation aikakaudella. Mickosin mukaan tulevaisuuden johtaja on digitaalinen partiolainen, jonka on välttämättä johdettava ryhmäänsä arvopohjaisesti. Pankakoski kertoi opeistaan sekä tiiminvetäjänä että johtamisesta niukkenevissa resursseissa. Kansainvälisyyteen ja ryhmän merkitykseen liittyvän osaamisensa lisäksi he käsittelivät kauniilla ja henkilökohtaisella tavalla myös omien rajojensa löytämisestä taidollisesti ja ajallisesti sekä johtajuuteen sisältyvästä epäonnistumisen mahdollisuudesta ja riittämättömyyden tunteesta.

Olen itse ajatellut, että johtamisessa on kyse paitsi oman äänen myös herkkyyden löytämisestä. Partio opettaa juuri sitä herkkyyttä omia rajoja kokeilemalla, mutta taidoista saadaan suurin hyöty vain osallistumalla muuhun yhteiskuntaan ja työelämään. Kun etsii omaa ääntään, on aina riski epäonnistua. Uskon, että kun riittävän moni johtaja kertoo herkkyydestään aistia tilanteita, kertoa ratkaisuistaan niistä selviytymiseksi ja jakaa oppejaan, johtaminen muuttuu paremmaksi. Se vaatii rohkeutta, mutta eikö johtajuudessa ja kasvamisessa olekin kyse juuri siitä?

Herkkyys toimii oman ryhmän lisäksi myös suhteessa muihin. Jos esimerkiksi partiossa johtajat lippukunnassa oppivat ajattelemaan toista lippukuntaa, aluetta ja piiriä, johtajat piirissä toista piiriä sekä keskusjärjestöä, ja johtajat keskusjärjestössä pitämään huolta partiotoiminnan tasapuolisista edellytyksistä Suomen jokaisessa kolkassa, johtajuusopit on otettu hyvin käyttöön.

Viikonloppu oli monella tavalla huikea, mutta yksittäisiä kohokohtia ehdottomasti merkittävämpi anti oli monipuolinen kattaus erilaista johtajuutta.  Eri aloilla ja epäilemättä erilaisella tyylillä toimivat johtajat antoivat vaihtelevia vastauksia mm. kysymykseen, pitääkö johtajalla olla asiaosaamista vai riittääkö kokonaiskuva. Johtajatulilta tarttui mukaan ainakin osallistujien verran tarinoita ja näkökulmia. Niiden ymmärtäminen vie eteenpäin sekä yksilön johtajuutta, partiolaisia että yhteiskuntaa.

Roope Mokan kolumni “Meillä on velvollisuus uskoa tulevaisuuteen” puhutteli minua partiolaisena ja sai palaamaan teemoihin, joista olen kevään mittaan puhunut eri partiotilaisuuksissa. Tutkijoiden näkemykset tulevaisuuden suunnasta ovat hyvin erilaisia. Pelkästään talouteen ja sitä kautta koko yhteiskuntaan ja yksilöiden mahdollisuuksiin rakentaa omaa elämäänsä tulee luultavasti nykyiseen verrattuna suuriakin muutoksia. Muutokset voivat heijastua ympäristöarvoihin, työhön, vapaa-aikaan, verotukseen, yhteiskunnan tukiin ja demokraattiseen osallistumiseen. Kun kohtaamme tulevaisuuden, jonka luonnetta on väistämättä vaikea ennakoida, yksilön käsityksellä mahdollisuuksistaan ja roolistaan yhteisössä on suuri merkitys.

Partio keskittyy harrastuksena juuri yksilön kasvattamiseen monelta eri kannalta, ja uskallan toivoa että partiolaisella on sekä valmiuksia kohdata erilaisia tulevaisuuksia että ymmärrystä omasta osallisuudestaan niiden muokkaamisessa.

Tiivistän itse partion merkityksen tämän ajan nuorisojärjestönä kolmeen teemaan:

1. Osallisuus yhteiskuntaan. On tärkeää saada kaikki nuoret mukaan yhteiskuntaan kaikilla mahdollisilla tavoilla: kouluttautumaan, töihin, poliittiseen päätöksentekoon ja toteuttamaan itseään ihmisyhteisössä. Partiossa jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin ja oppia itse tekemällä.

2. Vastuu itsestä ja ympäristöstä. Partion kasvatustavoitteet lähtevät pienistä askelista, mutta lopulta nuori on valmis tekemään vaikeitakin eettisiä valintoja, joita me elämässämme väistämättä kohtaamme. Toki välineet tehdä oikeita valintoja eivät vielä takaa sitä, että valinnat myös tehdään. Siihen tarvitaan demokratiaa ja poliittista ohjausta.

3. Kyky kohdata käytännön ongelmia ja ratkaista niitä. Partiolaisella on rohkeutta johtaa, mutta myös herkkyyttä toimia ryhmän jäsenenä. Yhdessä tekemällä opimme vielä arvokkaampiakin asioita ihmisenä olemisesta.

Viikoittainen toiminta kokouksissa, retkillä, leireillä ja muissa tapahtumissa on nuorelle paikka kasvaa vastuuseen. Partiotoiminta ei yksinään muuta maailmaa, mutta se muuttaa maailmassa toimivaa ihmistä. Jokainen meistä ratkaisee viime kädessä itse, miten kasvatustaan käyttää, mutta järjestönä me olemme luvanneet tehdä parhaamme. Parasta uskoa tulevaisuuteen on usko yhteisössä toimivaan yksilöön.

Muualla tapahtuvan kärsimyksen seuraaminen on länsimaisen ihmisen jokapäiväinen seuralainen. Sen sijaan, että olisimme Suomessa voimattomia hallitsemaan omaa elämänpiiriämme, meillä on ollut onni periä vakaa maa vakaana aikana. Sen eteen ei tarvitse tehdä juuri mitään.

Kyse ei ole siitä, että sodasta ei haluaisi lukea, koska se häiritsee arkipäivän askareita. Se on piinallista siksi, että asialle voi tehdä niin vähän. Yksikään aamun sanomalehden äärellä vierähtänyt kyynel, joka ei johda tekoon, ei vähennä kärsimystä Aleppossa. Ahdistus ei pysäytä hyökkäystä Gazaan. Kaikki mieleen tulevat kysymykset ja lauseet ovat banaaleja siksi, että itse asiakin on. Se on väljähtynyttä, arkipäiväistynyttä muiden ihmisten tuskaa, ja se kouraisee.

Osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnista on tällä viikolla Kallion kirkon esimerkistä alkanut soittaa saattokelloja joka päivä klo 17 Aleppon uhrien ja Syyrian sodan vuoksi. Se on harvinainen ele. Kirkonkelloja on perinteisesti käytetty herättämään yhteisöä johonkin asiaan. Useat seurakunnat ovat jo lähteneet mukaan, ja toivottavasti ele vielä yleistyy.

Jos kansallisvaltiot, ja etenkin suurvallat tai suurvaltastatukseen pyrkivät maat, kääntyvät vielä vahvemmin toisiaan vastaan, ja ylikansalliset järjestöt ovat joko haluttomia tai voimattomia toimimaan rauhan puolesta, vastuu siirtyy kokonaan rajat ylittäville ei-valtiollisille toimijoille. Kirkosta puhellaan kaikenlaista, mutta se on vielä tänäkin päivänä se taho, jonka kellot soivat voimakkaimpien joukossa ihmisyyden puolesta. Kirkon suon heille, jotka näkevät sen tehtävänä tuoda mahdollisimman monen toimintansa pariin jakamaan ajatuksia ja ymmärtämään toisia. Kirkko ei rajoita elämää, vaan yhdistää ja suojelee sitä.

En voi tehdä juuri muuta kuin toivoa. Pyydän, että hallitus vetoaa ja toimii yksittäisten valittelujen lisäksi voimakkaammin rauhan puolesta. On hienoa, että esimerkiksi kansainvälinen uutistoimisto BBC uutisoi suomalaisten seurakuntien myötätunnon eleestä, mutta se ei kuitenkaan riitä. Vielä hienompaa olisi, jos pehmeiden keinojen sijaan otsikoihin nousisi päättäjien raivo häpeätahraa kohtaan. Paikka ihmisoikeuksien puolustajien pöydässä on ansaittava. Tiedän, että moni yrittää, mutta yrittäkää lujempaa ja nopeammin.

Humanismia on eri näkökulmien ymmärtämisen lisäksi se, että tietää milloin nyrkki on hakattava pöytään. Joskus diplomatiassakin pitää uskaltaa käyttää voimakkaampia sanoja. Kellot soivat ihmisyyden puolesta ja kirkko suojelee yksilöitä, mutta kriisien estäminen ja pysäyttäminen on edelleen valtioiden tehtävä.

Lasten hankkiminen tuntuu olevan tapetilla. Ylen A2 vietti taannoin lisääntymisiltaa ja Helsingin Sanomissa julkaistiin tällä viikolla juttu siitä, miksi lapsentekoon ei Suomessa ryhdytä.

Yli 30-vuotiaana lapsettomana miehenä olen kokemusasiantuntijuuden ytimessä. Mikä ihme meitä vaivaa? Kolmekymppisten uranäkymät ja perheenlisäyksen kulujen jakautuminen tasaisesti molempien vanhempien työnantajille ovat keskeisessä asemassa, mutta olen kiinnostuneempi siitä, miten perheen perustamisesta puhutaan.

Ensinnäkin, miehiltä ei kokemukseni mukaan kysytä lapsista. Minulta ei ole koskaan tiedusteltu, aionko hankkia lapsia. Siis ei ikinä. Se ei tarkoita sitä, etteikö asia koskisi miehiä, mutta me joudumme harvemmin ulkopuolisten kyselyiden tai mainonnan armoille. Paitsi että toistuva lapsipuhe loukkaa naisia, jotka kokevat roolinsa ahtaaksi, se jättää miehet perhesuunnittelun ulkopuolelle.

Toiseksi, lasten hankkiminen on usein valinta. Perheet ovat tärkeitä. On hienoa, että on ydinperheitä ja uusperheitä. On upeaa, että on lapsettomuushoitoja ja adoptioita. On erityisen hienoa, että omien valintojen riemu alkaa vähitellen koskea Suomessa yhä useampaa ihmistä. Se ei silti ole yhtään sen erikoisempaa kuin olla lapseton.

Lasten saamisen ja lapsettomuuden tarkastelu auttaa ymmärtämään elämään kuuluvaa sattumaa. Siinä ei voi olla oikeassa tai epäonnistua. Koska lapsia joko on tai niitä ei ole, aihe on hyvin herkkä. Selitysten tivaaminen on julmaa ja satuttaa sekä heitä, jotka olisivat halunneet lapsia että heitä, jotka ovat tietoisesti valinneet lapsettomuuden. Kun ajattelemme “en voisi koskaan ymmärtää toisen elämää”, olemme jonkin olennaisen äärellä. Kysymys omista lapsista koskee kaikkia ihmisiä, mutta saa jokaisen kohdalla erilaisen sävyn.

Uskon seuraavaa:
Miehet haluavat hankkia lapsia. Miesten isyydestä ja lapsettomuudesta pitäisi kirjoittaa kaikista eri näkökulmista. Kuten Helsingin Sanomien jutussa todetaan, biologinen kello koskettaa sekä naisia että miehiä. Erilaisuutensa vuoksi paras aihepiiristä lukemani juttu koski miestä, jota harmitti vietävästi, ettei hänellä ole omia lapsia.

Miehet haluavat olla lasten kanssa kotona. Tuntemani isät ovat puhuneet lämpimästi kotona viettämästään ajasta, jolloin lapsi on oppinut tukeutumaan myös isäänsä. Eläkekertymän vuoksi kenenkään ei kannata jäädä kotiin, mutta se taas on rakenteellinen seikka.

Ihminen voi elää onnellisen elämän ilman lapsia. Perheisiin liittyvät kysymykset osoittavat, että me etsimme ihmisen paikkaa ja tyytyväisyyttä kummallisista suunnista. Ihmiselämän arvoa ei pitäisi koskaan kytkeä siihen, onko hän perheellinen. Ihmisen tehtävä on paljon laajempi.

Lapsettomuuden valinnut ei ole itsekäs. Itsekkyydellä tai epäitsekkyydellä ei ole mitään tekemistä lasten hankkimisen kanssa. Heitä löytyy joka polulta. On vaikea ymmärtää, miksi kenenkään pitäisi selitellä valintojaan. Kuinka moni perheellinen hankki lapsensa turvatakseen suomalaisen yhteiskunnan jatkuvuuden?

Jos jostain naisesta tuntuu, että kysymys lapsista ja lapsettomuudesta koskee ainoastaan naisia, voin luvata, ettei koske. Asian sukupuolittuminen on vain umpimielinen kinos, joka rohkeiden sielujen on lanattava. Kun perheenlisäyksestä puhutaan tasapuolisesti kaikkia osapuolia koskevana päätöksenä, sekä miesten että naisten valinnanvapaus kasvaa ja erilaisista elämänpoluista tulee hyväksyttäviä.

Kommentoin taannoin Opettaja-lehdessä ilmestyneeseen, tulevaisuuden työelämää käsitelleeseen artikkeliin opinto-ohjauksen näkökulmasta. Juttu käsitteli robotiikan ja tekoälyn vaikutusta mm. työpaikkoihin ja yhteiskuntaan. Totesin, että vaikeaa on. Ohjaus on kimuranttia, kun toimialat ja ammatit muuttuvat nopeasti.

Kun edes kokeneet päättäjät ja muut aikuiset eivät tiedä tulevaisuudesta, kuinka nuoretkaan voisivat sitä hahmottaa. Tutkijoiden ennusteet tulevaisuudesta ovat niin hupaisan levällään, että kysymys “Mitä olet aikonut tehdä?” saa toisinaan hymynkareen huulille. Nuorille korkeakoulussa opiskelukin tuntuu vielä kaukaiselta ajatukselta, saati työura – tai useampi – valmistumisen jälkeen. Opinto-ohjaaja oleilee jossain päättäjien ja nuorten välimaastossa: korvissa kaikuvat poliitikon sanat koulutuksen tärkeydestä ja välivuosista, ja silmissä näkee nuoren, jolle on juuri kertonut, että vielä 25- tai jopa 30-vuotiaanakin voi vaihtaa alaa. Se katse on melkoinen.

Joitain suuntaviivoja on silti selkeänä mielessä. Koulutusalojen hakukohteet on tehtävä laajoiksi, jolloin hakijan ei tarvitse niin varhain päättää tarkkaa suuntautumistaan. Tähän suuntaan yliopistot, ainakin Helsingin yliopisto, ovat hakukohteitaan jo kehittämässäkin. Opintopolkujen on oltava joustavia ja jatkuvia, jotta niissä on riittävästi polkuja nuorille ja aikuisille opiskelijoille. Siihen sisältyy mahdollisuus vaihtaa alaa kesken työuran, tarvittaessa perusteellisestikin. Tähän on oltava myös tukea. On arvovalinta, jos taloudellinen riski koulutuksen kannattavuudesta sysätään valtiolta yksilölle.

Ohjausta tarvitaan, mutta olenko skeptinen sen suhteen? Totta kai on hienoa, kun ohjaus haastaa nuoren ajattelemaan valintojaan ja avaa uusia vaihtoehtoja. Itse en silti usko, että paraskaan ohjaus voisi paikata rakenteiden puutteita. Ammattia ei valita edes toisella pakollisella opinto-ohjauksen kurssilla. Ihminen on elämänsä aikana altis vaikutuksille ja sattumille, jotka ovat jokaisen nuoren, vanhemman ja opinto-ohjaajan vaikutusvallan ja mielikuvituksen ulottumattomissa, ja juuri siihen on koulutusjärjestelmän taivuttava.

Olen usein ajatellut, että opinto-ohjaajana ikävintä olisi valehtelu. Huonoa tuotetta on ikävä myydä. Ohjaaminen on sen sijaan kivaa, kun nuorelle voi kertoa, että tulevaisuuteen on syytä katsoa luottavaisesti. Joko roboteilla tai ilman.

luokkavallanvahtikoirat

 

Tänä keväänä ilmestyi Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjoittama Luokkavallan vahtikoirat (Into Kustannus). Kirjoittajien mukaan kirjan tarkoituksena on olla yleistajuinen opas journalismiin ja sen kautta yhteiskuntaan, itsekritiikin työkalu toimittajille ja yhteenveto journalismin merkityksestä nyky-Suomessa.

Luokkavallan vahtikoirat on kirja vallasta. Kukkala ja Purokuru lähestyvät asetelmaa suomalaisten toimittajien kautta. Valtaa on paitsi näkyvillä myös rakenteissa, ja sen käyttöä on vaikea havaita.  Toimittajat ovat portinvartijoita siinä, mitkä aiheet nousevat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuinka harva suomalainen itse asiassa löytää “virallisen” yhteiskunnallisen “keskustelun” siemeniä muualta kuin sanomalehdistä, televisiosta tai radiosta? Sukupolvien välillä kuilu on vielä suurempi. Sosiaalisessa mediassa liikkuvat suurimpien lehtien ulkopuoliset jutut tavoittavat pääasiassa nuoremmat, joiden käsitys toivottavasta politiikasta on ainakin joissain kysymyksissä hyvin erilainen kuin vanhemmilla sukupolvilla. Toimitusten sisällä valta taas kasautuu ylemmille portaille.

Suomalaisten sanomalehtien henkilöstön irtisanomiset viimeisten vuosien aikana ovat olleet surullista seurattavaa. Toimitusten koot pienenevät, lehtien sisältö samankaltaistuu ja toimittajilla on kiire. Jälki ei voi olla hyvää. Asiassa on vielä surullisempikin puoli. Kun työmahdollisuuksia on vähemmän ja työsuhteet määräaikaisia, ristiriitaisten aiheiden käsittely vaikeutuu. Tästä on kirjassa esimerkkejä.

Toisaalta kirja tuo esille heitä, jotka kokevat, ettei media nykyisellään tuo riittävästi erilaisia näkökulmia esille. Marginaaliin tunkeminen ei täytä yhteiskunnallisen keskustelun tunnusmerkkejä esimerkiksi toimeentulovaikeuksista, seksuaalivähemmistöjen oikeuksista tai mielenosoituksista kirjoitettaessa. Siinä missä toimeentulon varmuus on tärkeää jokaiselle toimittajalle, näkyvyys on elinehto eri väestöryhmille, yhteiskunnalliselle moninaisuudelle ja maailman muuttumiselle. Juuri tässä toimittajat ovat vallan saranoita. Kirjoittajat toteavatkin, että toimittamista ja yhteiskunnallista näkemystä ei voi erottaa toisistaan. Jutun näkökulman ja haastateltavien valitseminen on jo itsessään päätös viestistä.

Myös muiden ammattikuntien edustajat käyttävät valtaa määrittäessään yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Itse tunnen parhaiten opetusalan ja siellä opettajat käyttävät suurta valtaa esim. arvioinnissa. Vaikka aihetta on tutkittu ja siitä käydään keskustelua, suomalaisen opettajan työssä ihannoidaan juuri työn autonomiaa. Se pitää sisällään paitsi oppimaan ohjaamisen myös opitun arvioinnin. Tästä kirjoitan enemmän joskus toiste. Olennaista on itsesäätelyn vaikeus, oli kyse sitten toimittajista tai opettajista.

Me emme ole Suomessa samalla viivalla. Siinä missä marginaalissa toimivan haastateltavan tai työpaikassaan vaikeuksiin ajautuneen toimittajan kokemus kaltoinkohtelusta on oikeutettu, eliitin valitukseen on syytä suhtautua varauksella. Kun etuoikeutetussa asemassa oleva uhriutuu huonosta kohtelusta, kannattaa selkäydinreaktion sijaan pohtia, mistä kaltoinkohtelu johtuu. Voiko valtaa analysoida valta-asemasta käsin?

Suosittelen kirjaa kaikille puoluekannasta riippumatta. Olen monesta asiasta kirjoittajien kanssa samaa mieltä, mutta kirja olisi tärkeää ja tarpeellista luettavaa useammallekin. Se herättää ajattelemaan, millaista valtaa toimittajan työhön liittyy, mitä me näemme ja mitä jää journalismin katvealueisiin.

Luin lehdestä, että saatat olla vaihtamassa puheenjohtajaa. Olin niin kovin pettynyt, sillä ajattelin että olisit ennemminkin uudistamassa politiikkaasi. Kun häviät vaalit, kuulen usein tarpeestasi jonkinlaiseen sisäiseen tilinpäätökseen. Sen jälkeen keskityn odottamaan.

Heinäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä Unto Hämäläinen sai tämän vuosikymmenen kuulostamaan sosialidemokratian hautajaisten loppusoitolta. Demokraatissa jäsenesi haukkui vihreät kaikilla mahdollisilla tavoilla esittämättä ainuttakaan ratkaisuvaihtoehtoa. Kannatuksesi on noussut viime vaaleista, mutta se ei ole nykyisen hallituksen aikana erityisen suuri saavutus.

Katsoin viime eduskuntavaalien alla vaalivideotasi, josta suurin osa käsitteli menneitä saavutuksia. Sinun ansioitasi eivät ole kuluneet vuosikymmenet, vaan se, että minä olen tässä. Keskiluokkainen, akateeminen, keskiluokkaisen perheen vesa, joka on saanut valtiolta kaiken. Kuten moni muukin. Se on kuitenkin lähtölaukaus, ei päätepiste. Minä kaipaan vuoden 1966 sijaan vuoden 2016 rohkeutta, tämän hetken poliittisista voimasuhteista riippumatta. Välitän ympäristöstä, oikeudenmukaisesta varallisuudenjaosta ja solidaarisesta ihmisoikeuspolitiikasta. Ne eivät ole sukupolvelleni kovin erityisiä vaatimuksia, pikemminkin hyvin tavallisia. Maailma on monimutkainen paikka – entäs sitten? Olen kiitollinen, mutta jos haluaisin elää mennessä, kävisin äänestämässä 1980-luvulla.

Timo Harakalla on hyviä ajatuksia. Esimerkiksi hänen Liike 2020 -kirjoituksensa toivottavasti sai sinut ajattelemaan. Sanna Marin herättää toivoa. En silti uhraisi Harakkaa tai Marinia SDP:n puheenjohtajaksi. Näin lehtiä seuranneena en voisi toivoa sellaista kohtaloa kenellekään.

Mitä sitten pitäisi tarkalleen ottaen tehdä? Sen pohtiminen ei oikeastaan ole minun, vaan sinun tehtäväsi. Sinä olet puolue ja minä äänestäjä. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten puolueen ohjelmatyötä tehdään, mutta sen sijaan kannatan hyvää lopputuotetta mielelläni. Millainen puolue olet, jos et onnistu löytämään toivon näkökulmaa?

Olen päätynyt pitämään ihmisen vapauttamista sosialidemokratian tärkeimpänä tehtävänä. Sosialidemokratia on pyrkinyt tekemään sen hyvinvointivaltion avulla. Samaa ajattelevat myös vihreät. He eivät ole vihollisia. Kukaan ei ole varastanut ideoita toiselta. Teillä on yhteinen tavoite ja sen on mahdollistanut vuosikymmenten kehitys. Minä olen tässä, ja haluan että ystäväni, lapseni ja lastenlapseni ovat samalla viivalla.

Tulonjakoa, ympäristöä ja ihmisoikeuksia puolustavalle politiikalle on tilausta. Opettele ensin osumaan palloon ennen kuin juokset ympäri kenttää. Harjoittele olemalla mainitsematta vihreitä, ainakaan vihollisena. Älä aloita jokaista lausetta puhumalla hallituksesta. Ohjaa keskustelua yrittämisestä erottamalla pienyrittäjyys suurpääomasta. Auta ihmisiä sovittamaan yhteen tuet ja sirpaleinenkin työelämä. Varaudu tulevaisuuteen ja työn arvon vielä epätasaisempaan jakautumiseen. Ole rohkeasti aloitteellinen ympäristöasioissa. Tiedän, että sinä tunnet paljon ihmisiä, joiden sydän on suuri ja niin täynnä toiveita, ettei se enää tahdo mahtua rintaan. Kerro kaunis visio todesta maailmasta, ja minä lupaan antaa sinulle ääneni.

Minä olen tässä, SDP. Nyt on sinun vuorosi.

sverige

 

Kirjassa Sverige – en (o)besvarad kärleskhistoria (Wahlström & Widstrand 2016) kuusitoista ruotsalaista naista kertoo kokemuksistaan useamman kulttuurin edustajina Ruotsissa. Vaikka kirjoittajilla on yhdistäviä kokemuksia maahanmuuttajina, kirjassa ei ole kysymys lokeroinnista vaan identiteettien monimuotoisuudesta.

Tekstit eivät ole pitkiä, mutta ne pureutuvat peruskysymyksiin asuinmaasta ja kulttuurista. Esimerkiksi tekstissä “Tacksamhetsamortering” kirjoittaja kysyy, mistä kiitollisuudenvelka yhteiskunnassa syntyy, kenelle sitä kuuluu maksaa, ja millä edellytyksillä siitä on mahdollista vapautua. Muut pohtivat mm. elämäntapaa, uraa ja perhettä. Voiko olla ruotsalainen, vaikka ei ole varsinaista äidinkieltä, mutta puhuu useampaa kieltä? Miten rodullistaminen näkyy?

Osa kirjoittajista on mukana anonyymisti. Kipeät ja henkilökohtaiset kertomukset avaavat ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa, joka kerskailee avoimuudellaan ja tasa-arvoisuudellaan. Miten suhtautua oman äidin vuodesta toiseen kokemaan vähättelyyn? Mitä sanoa lapselle, jos häntä nimitellään koulussa? Miltä tuntuu, kun toiset vaativat määrittelemään tarkalleen mihin kokee kuuluvansa, ja onko määrittely lopulta kenenkään edun mukaista? Elämä kahden tai useamman kulttuurin välimaastossa on jo sinällään hankalaa, mutta vielä hankalammaksi sen tekee muiden ihmisten käytöksellään aiheuttama ulkopuolisuuden tunne.

Ääneen lausuttu rasismi on vain jäävuoren huippu ja paljon jää näkemättä. Juuri siksi kokemusten jakaminen on tärkeää. Eräs kirjoittaja toteaa, että on tärkeää puuttua jokaiseen loukkaukseen, sillä anteeksipyyntö merkitsee ettei kohde ole ylireagoinut tai ymmärtänyt pinnan alla kytevää syrjivää viestiä väärin. Muutamasta tekstistä ilmenee erityisesti pelko tulevaisuudesta ruotsidemokraattien lisääntyneen kannatuksen myötä.

Koulun alkaminen oli monella tavalla avainasemassa. Osa koki kouluun menemisen kynnykseksi, sillä lasten käytös heijasti aikuisten käsityksiä vieraista toisista. Henkilökunnan käytös vaihteli. Opettajilla ja opinto-ohjaajilla oli paikka asettaa esteitä tai kannustaa eteenpäin. Vaikka koulu toisaalta altisti rasismille, se oli monelle väylä henkilökohtaiseen menestykseen.

Ruotsissa on ulkopuolisuudesta puhuttu aiemminkin. Kirjailija Jonas Hassen Khemiri kirjoitti vuonna 2013 Dagens Nyheteriin avoimen kirjeen oikeusministeri Beatrice Askille. Kirje liittyi ohjelmaan, joka lisäsi ilman oleskelulupaa Ruotsissa olevien maahanmuuttajien karkotuksia. Khemiri pyysi oikeusministeriä vaihtamaan vuorokaudeksi kehoa hänen kanssaan, jotta Ask huomaisi, miltä tuntuu kokea itsensä nuoresta pitäen pienten tapahtumien kautta ulkopuoliseksi Ruotsissa. Khemirin kirjoitus oli yli 150 000 jaollaan lehden kaikkien aikojen suosituin.

Aihe on ajankohtainen Suomessakin. Viime aikoina on puhuttanut monen muun tapauksen ohella mm. Mustan Barbaarin eli James Nikanderin läheisten kohtelu poliisin taholta. Tapahtunutta selvitetään. Lisäksi Miss Suomi Shirly Karvinen on kertonut kohtaamastaan rasismista. Vapaus syrjinnästä, tasapuolinen kohtelu viranomaisten edessä ja esteetön pääsy koulutukseen ja työelämään ovat järjestäytyneen yhteiskunnan peruspilareita. Niiden turvaamiseksi tarvitaan paljon ääniä kertomaan, millaista elämä täällä on ja miten sitä pitäisi tukea, ja kokemusten pitää tulla marginalisoiduilta ryhmiltä itseltään.

 

inhimillinen2

On raskasta olla poliitikko, erityisesti yleisön ja toimittajien katseen kohteena. Poliitikon on samanaikaisesti miellytettävä tehtävästään riippuen laajojakin joukkoja, ja kuitenkin kyettävä vaikeisiin päätöksiin. Tämä kaikki on selvää, eikä sitä voi tai ole tarpeen muuttaa.

Jos julkisuuden kanssa on sinut, elämä on leppoisaa. Katseen kohteena on mukava olla, jos puoluejohtajan elämä ja teot vahvistavat positiivista kehää lehtien sivuilla ja äänestäjien mielissä. Tuuli voi nopeastikin puhaltaa toisesta suunnasta. Alexander Stubbin julkinen lyöminen vuoden 2014 kesästä lähtien hänen aloitettuaan pääministerinä lienee jonkin sortin poliittisen yleisön takinkäännön Suomen ennätys. Suomalaisen politiikan toimittamisen konkari, Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen, kirjoitti taannoin Perässähiihtäjä-blogissaan, ettei kukaan hänen tuntemistaan pääministereistä ole ennalta osannut varautua roolinsa aiheuttamaan julkiseen paineeseen, aiemmasta ministerikokemuksesta huolimatta.

Ulkonäköpaineet tulevat tämän päälle. Iltalypsyn naureskelu 20 vuotta sitten Martti Ahtisaaren painolle ei ollut muuta kuin merkki suomalaisen poliittisen satiirin surkeasta tasosta, josta on onneksi otettu reilu harppaus eteenpäin. Naispoliitikkojen kohdalla arvostelu on usealla tavalla valitettavan yleistä. Vasemmistoliiton Li Andersson kieltäytyi viime itsenäisyyspäivän linnan juhlista perustellen, että naisten ei pidä alistua mannekiineiksi. Pahojen kielten mukaan kyse oli politikoinnista. Jos oli, teolla oli kaivattua painoarvoa. Keskustelu tulee tarpeeseen.

Olettaisin, että tilanne, jossa poliitikon jokaista elettä seurataan politiikan sisällön sijaan, käy pitkän päälle raskaaksi. Ratkaisua minulla tähän ei ole, mutta on eräs keino joka voi paitsi helpottaa puheenjohtajien painetta myös parantaa politiittista keskustelua. Se on hyvin yksinkertainen: keskittykää asioihin.

Tässä journalisteilla on suuri vastuu. Voiko samanaikaisesti sekä edistää politiikan henkilöitymistä että olla huolissaan siitä? Poliitikkoja pitää haastaa poliittisesta linjasta, lukuihin perustuen, taustat tarkistaen. Jos ei nauti vastaamisesta, ei pidä ryhtyä poliitikoksi. Jos ei halua kysyä, ei pidä ryhtyä politiikan toimittajaksi. Melkein kaikki muu on toisarvoista. Jos lukijat eivät pidä asiajournalismista, heitä pitää sivistää. Sosiaalisen median aikakaudella olennaisessa pysyminen on ehkä vaikeampaa, uutta juttua kun pitää suoltaa lennosta ja lisäksi keksiä miniuutisiin jokin uusi näkökulma.

On toki paljon hyviäkin juttuja. Helsingin Sanomat on julkaissut useammankin raportin hallituksen toiminnasta ja päätösten taustoista. Kyse on kuitenkin siitä, miten poliikkoja lähestytään ja kuvataan. Poliitikko on vallankäyttäjä ja toimija, joka ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan kaikkeen. Lehden tehtävänä on paitsi kuvata valtaa päätösten kautta myös näyttää miten sitä kulisseissa konkreettisesti käytetään. Se väistämätön tosiasia, että poliitikon on oltava esillä, ei saa silti johtaa lehdistöä.

Palaan vielä hetkeksi uutisointiin kokoomuksen viime viikonlopun puoluekokouksesta. Tunteiden kuvaaminen on lehden valinta. Kun media ottaa tehtäväkseen kertoa poliitikon liikutuksesta, se ohjaa yleistä keskustelua ja yleisön katsetta kohti henkilö- ja tunnepolitiikkaa, ei pois sieltä. Analyysi tunteiden käyttämisestä on tärkeää, ja erityisen tärkeää on käsitellä eri sukupuolten ja erilaisten ihmisten mahdollisuuksia olla katseen kohteena ja aktiivisina toimijoita. Huono puoli on, että tunnerevittely saa poliitikon tehtävän näyttämään vesi-ilmapallolta, joka eri puolilta puristelemalla lopulta antaa toivotun, tai edes jonkinlaisen reaktion.

Pohdin aluksi, että Li Andersson on tällä kierroksella huono valinta vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Tämä ei johtunut siitä, että hän ei olisi kyvykäs poliitikko tai pätevä johtamaan vasemmistoliittoa. Sen sijaan ajattelin, että olisi ollut vasemmistoliitolle parempi, jos näin suosittu ja vielä nuori poliitikko kasvaisi muutaman vuoden korkoa ennen vastuullisimpia tehtäviä. Muutin kuitenkin kantani päivässä.

Li Anderssonin suuri kannatus puheenjohtajavaalissa (miltei 62 prosenttia jäsenäänestyksen ensimmäisellä kierroksella ja 69 prosenttia toisella kierroksella) on suurimpia suomalaisissa eduskuntapuolueissa 2000-luvulla, jos yksimielisiä valintoja puheenjohtajaksi ei lasketa mukaan. Tämä takaa hänelle erinomaisen lähtökohdan yhdistää vasemmistoliitto. Lähelle pääsevät mm. RKP:n Stefan Wallin vuonna 2006, pestessään 61 prosentin kannatuksellaan vastaehdokkaansa jo suoraan ensimmäisellä kierroksella, ja vasemmistoliiton Martti Korhonen samoin vuonna 2006, voittaessaan toisella kierroksella Paavo Arhinmäen. Suuren kannatuksen pitäisi antaa hänelle hyvän lähtökohdan puolueen linjan kirkastamiseen. Myöskään ikä ei ole este. Esimerkiksi Jyrki Katainen että Paavo Arhinmäki olivat 32-vuotiaita aloittaessaan aikoinaan puolueidensa, kokoomuksen ja vasemmistoliiton, puheenjohtajina. Suurempaa nurinaa iästä en ole myöhemmin kuullut.

Anderssonia on kuvailtu julkisuudessa kompromisseihin taipumattomaksi. Puheenjohtajan ehdottomuus ei ole välttämättä huono asia. Ilman vasemmistoa eduskuntapuolueiden joukossa on vain vähän todellisia vaihtoehtoja konsensuspolitiikalle ja virkamiespolitikoinnille. Hallinnoinnin lisäksi tarvitaan idealismia ja rohkeaa uudistamista, myös poliittisen enemmistön vastavirtaan. Vaikka ei olisi yhtä mieltä kaikista vasemmistoliiton ajamista poliittisista linjauksista, siitä on vielä pitkä matka suurpääomaa suosivien puolueiden tukemiseen. Jos sydämessään kannattaa politiikkaa ja tulonjakoa, jonka voi tässä ajassa tulkita vasemmistolaiseksi, olisi syytä harkita avoimesti myös vasemmistopuolueen äänestämistä. Tässä olisi purtavaa monelle suomalaiselle äänestäjälle.

Anderssonin terävälle ja sanavalmiille analyysille on suomalaissa tv-tenteissä tilausta. Huono toimitustyö ja olematon väittelykulttuuri alentavat helposti suomalaiset puheenjohtajakeskustelut kilpahuudoksi ja piirroskilpailuksi, joista puuttuvat vain pussijuoksuosuudet. On toki valitettavaa, että puheenjohtajan kasvot kuluvat nopeasti, mutta toisaalta särmän esiintymisen varmasti toivotaan nostavan vasemmistoliiton kannatusta kuntavaaleihin ja vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Puolueen profiilin terävöittämisen myötä sieltä voi kasvaa lisää taitavia poliitikkoja, vaikka samanlaista ilmiötä tuskin tuleekaan. Anderssonista saattaa tulla jopa pitkäaikainen vasemmiston johtohahmo. Kaikkein mahdottomimpiin toiveisiin vasemmiston pelastamisesta ei tietenkään pysty vastaamaan kukaan.

Li Andersson on siis erittäin tervetullut valinta puheenjohtajien joukkoon suomalaisessa puoluekentässä. Aika näyttää, mihin suuntaan hän puoluettaan johtaa, ja miten hän onnistuu sovittamaan yhteen idealismin ja mahdollisen hallitusvastuun.

Kirjoittaja ei ole vasemmistoliiton jäsen.